Sydän

Meillä oli alkuviikosta kontrolliultra, koskien istukan sijaintia ja pikkuveljen sydäntä. Ultraus meni hyvin, mitä nyt olin kärsinyt muutaman vuorokauden aivan järkyttävästi oloista, jotka monilta piirteiltään vaikuttivat raskausdiabetekseltä tai raskausmyrkytykseltä. Verenpaineet ja pissa on kuitenkin ok, joten kyse on ollut tosiaankin jostain muusta.

Pikkuveli majailee isosiskonsa tavoin perätilassa ja tämänkin erikoislääkärin mukaan on hyvin hyvin hyvin hyvin hyvin epätodennäköistä, että kääntyisi raivotarjontaan. Meikäläisen kohdussa on sen verran ahtaat paikat tuon kohdun väliseinämän vuoksi. Ensimmäistä kertaa tuota väliseinämää tutkittiin ylipäätänsä ultraten! Olin ihan yllättynyt, koska kaikki muut lääkärit ovat aiemmin sanoneet ettei se näy ultraten. Nyt kuitenkin nähtiin aivan selvästi, että siellä kohdun alaosassa on aukko, josta pikkuveli pääsee työntämään jalkojaan väliseinämän toiselle puolen. Isosisko oli syntyessään väliseinämän molemmin puolin; jalat toisella puolen ja muu keho toisella puolen. Ja aivan samoinpäin ja samalla puolella tämäkin siellä nyt on. Tosin, ei ole tunkenut itseään molemmin puolin vaan piteli ainakin ultrassa pyllyä aukon kohdalla. Lopussa vielä lääkäri tutki väliseinämän aluetta uudelleen ja silloin pikkuveli työnteli jalkateriään toiselle puolen ;)

Kaikki näytti muutenkin olevan pikkuveljellä hyvin :) Painoarvio oli 988g, mikä vastasi viikkoja. Lääkäri kyseli, että tiedämmekö sukupuolta ja kerroin, että edelliskerralla ylilääkäri sanoi vain, että "sukupuoli näyttää pitävän paikkansa" viitaten kromosomituloksiin. Tämä lääkäri nyt sitten oikein esitteli meille, että "tässä on kivespussit ja tuossa on pippeli". Mies repesi nauramaan ja huudahti, että "no niinhan onkin"! :D Minunkin mielestä oli jotenkin todella epäselvästi siinä näkyvillä, enkä todellakaan olisi itse hahmottanut asiaa. Isosiskosta kuitenkin omatkin silmät näkivät nuo kuuluisat häpyluut ;)

Sydäntä lääkäri tutki pitkän aikaa. Monesti välissä totesi hieman naurahdellen, että on hyvin vaikea tutkia kun kaveri liikuskelee hirmuisesti. Minunkin mielestäni pikkuveli on paljon vilkkaampi masuasukki siskoonsa verrattuna, mutta tähänkin saattaa olla syynä: "uudelleensynnyttäjä". Joka on syynä monessakin asiassa.. Mutta sydän saatiin siis kuitenkin ultrattua ja lääkärin mielestä ei tarvitsisi puhua enää mistään sydänviasta, hänen mielestään sydämen toiminta näytti ja kuulosti jo normaalilta. Eli viidessä viikossa tuo läppävuoto olisi kuronut itseänsä kiinni! :') Tietenkään mitään lupauksia emme saaneet, emmekä niitä odottaneetkaan, mutta nyt tilanne näytti taas jo paremmalta - normaalilta. <3 

Ja se istukkakin oli liikkunut pois kohdunsuulta, oli siirtynyt nyt siihen väliseinämään osittain kiinni. Lääkäri ultrasi sektiohaavan päältä ja katseli, että pystyykö tuolla istukan sijainnilla toimimaan normaalin sektion nopeudella vai täytyykö pitää erityistä kiirettä; eli lävistääkö veitset leikatessa istukan. Tämänhetkinen sijainti vaikutti juuri hyvältä, vaikka hyvin lähellä arpea istukka onkin.

Lopuksi vielä tutkittiin kohdunsuu; supistukset eivät ole tehneet mitään pahoja muutoksia. Kohdunkaula on noin 3cm ja kiinteä, kiinni. Lääkäri määräsi sairasloman äitiysloman alkuun saakka. Pohti vuodelepoa, mutta totesi ettei se ole tässä tilanteessa vielä tarpeen, vaan nyt meidän kannattaa pitää esikoista päivähoidossa edes puolipäiväisenä, jotta saan tosissaankin levättyä (tammi-helmikuu onkin sovittu päiväkodin kanssa, että tyttö on siellä 15pv/kk). Nostelua on vältettävä! Ja jos supistukset muuttuvat todella kivuliaiksi tai säännöllisiksi, niin sitten synnärille käymään. Seuraava kontrolliaika saatiin viiden viikon päähän. Silloin katsotaan tarkemmin tuota sektioasiaa ja tarkastellaan jälleen sydän, istukka ja pikkuveljen koko. Nyt on hyvät fiilikset, vaikka olo edelleen onkin hyvin voimaton :)

Viisi yötä jouluun enää on <3


- Ann

Meidän perhe

Näin joulun odotuksen alla luin erään 10-vuotta vanhan lehtiartikkelin, jossa oli haastateltu uusperhettä joulun alla (äitiäni, hänen avopuolisoaan ja sisartani). Tuo artikkeli herätti monenlaisia muistoja mieleeni. Perheitä, niitä tosiaan on monenlaisia ja monen kokoisia. Kerronpa omasta perheestäni jotakin ennen ja nyt.

Kun olin lapsi, oli meillä iso omakotitalo, aidattu piha, koira ja auto. Perheeseeni kuuluivat äiti, isä, siskoni sekä veljeni. Siis unelmaperhe? No joo, jatkuvaa nahistelua ja kinastelua veljen kanssa, pikkusiskomme syrjintää unohtamatta. Villit ala-asteajat ja uhmakkaat kuumat kesäpäivät. En muista, että meidän perheessä olisi ollut ''asiat huonosti'' silloin, kun olimme pieniä. Isä kävi töissä ja äiti hoiti meitä pitkään kotona. Äiti ei tosiaankaan käynyt töissä, mutta opiskeli silloin kun olimme ns. hieman vanhempia. Vähistä rahoista lyhennettiin asuntolainaa ja äiti ompeli itse lähes kaikki meidän lasten vaatteet. Hankinnat mietittiin tarkkaan, mutta silti meillä riitti hyvin ruokaa ja leluja, joilla leikkiä.

Kun murrosikä koitti, aloin huomata eri tavalla erilaisia piirteitä äidistä ja isästäni, heidän suhteestaan toisiinsa. Muistan hirveitä riitoja, tavaroiden hajoittamisia, huutamista, itkemistä, syyttelyä.. Ja muistan useasti toivoneeni, puhuneeni myös veljeni kanssa, että ''kunpa nuo eroaisivat''. Olin varmasti todella haastava murkku; jätin tulematta sovittuna aikana kotiin, poltin tupakkaa ja join alkoholia varhaisessa vaiheessa. Jätin viikonloppuisin tulematta kotiin sovittuna aikana; saatoin tulla muutaman tunnin myöhässä tai ilmoittautua vanhemmilleni vasta seuraavana päivänä, vietettyäni yöni silloisten ystävieni kimppaopiskelija-asunnossa.

Muistan varmasti suurimpana hetkenä yhden vuoden vaihteen, jolloin nautimme alkoholia, poltimme tupakkaa ja ammuimme raketteja. Siis pidimme hauskaa suurella kaveriporukallamme, johon kuului tuolloin 12-14-vuotiaita tyttöjä ja 16-19-vuotiaita poikia, miehen alkuja. Me olimme niitä nuorimpia. Tapasin silloin ihanan 17-vuotiaan pojan, johon hullaannuin täysin. En halunnut lähteä kotiin sovittuna ajankohtana, koska pelkäsin että jos lähden tuon pojan luota, niin hänet joku muista kavereistani nappaa itsellensä. Joten uhmasin vanhempiani, suljin puhelimeni ja nukuin lattialla tuon pojan kainalossa aamuun saakka. Aamulla avasin hetkeksi puhelimeni, kuunnellakseni vanhempieni huolestuneet viestit vastaajassa, jonka jälkeen suljin puhelimen uudestaan. Enkä ilmoittanut itsestäni. Vietimme mukavan päivän suurella kaveriporukalla, minä tyytyväisesti pojan kainalossa. Rahaa ei kuitenkaan ollut kenelläkään suuria summia, joten alakerran pizzeriasta haimme porukalla yhteiset pitsat joista jokainen sai muutaman palasen. Päivän hämärtyessä omatuntoni alkoi soimaan; olisivatkohan vanhempani kotona huolesta soikeana.. Päädyin soittamaan heille puhelun. Puhelimessa puhuivat vuorotellen hermostuneet, äkäiset ja huolestuneet vanhempani, jotka vaativat minua palaamaan kotiin. Poliiseista he eivät olleet saaneet etsintäapua, vaikka olin vasta 12-vuotias ja teillä tietämättömillä. Koko tuon vuoden vaihteen vietin siis noin 2km päässä kodistamme. Sovimme puhelimessa, että isäni tulee alkuillasta minua vastaan yhteen tiettyyn paikkaan. Muistan, että pakkasta oli -30 astetta. Palelti kävellä ilman hanskoja kotiin, mutta en suostunt laittamaan isäni hanskoja käteeni. Muistan, kuinka puhuin tätini kanssa puhelimessa ja kolme sormeani oikeasta kädestä paleltuivat. Sattui niin kamalasti. Mutta vuoden vaihtuminen oli ollut todella ihana. Ja siitä sitten sainkin kärsiä, sillä vanhempani ottivat minulta kännykkäni pois ja määräsivät kaksi viikkoa kotiarestia. Itkin, huusin ja riehuin. Yritin saada vanhempani ymmärtämään, että minun on pakko soittaa sille pojalle, etten menetä häntä. Tuona iltana vanhemmat katkaisivat sähköt hetkeksi huoneestani, koska soitin musiikkia niin kovalla kuin vain stereoillani pystyi soittamaan. Lopulta sain soittaa seuraavana päivänä lankapuhelimestamme. Kouluun palattua näin tuota poikaa nopeasti ja salaa. Viikon arestin jälkeen vanhempani heltyivät ja antoivat pojan tulla meille kylään. Tuota ensimmäistä suhdetta kesti kevääseen saakka, kunnes poika jätti minut tekstiviestillä - hän oli ihastunut uudestaan entiseen tyttöystäväänsä (joiden uudelleen alkanut juttu kyllä kaatui pian). Tuona eropäivänä isäni halasi minua lohduttaakseen, ensimmäistä kertaa moniin vuosiin. Äitini muistaa varmasti loppuelämänsä, kuinka itkin huoneessani lukuisia päiviä, iltoja ja huudatin stereoillani Yön Rakkaus on lumivalkoinen -kappaletta. Itse en sitä juurikaan muista.

Tuon vuoden jälkeen vanhempani päättivät erota. Siskollemme se oli todella raskasta. Me taisimme veljeni kanssa olla helpottuneita, mutta silti hieman epäuskoisia asiasta. Saimme veljeni kanssa päättää, että jäisimmekö isämme kanssa asumaan vai muuttaisimmeko äitimme kanssa pois. Halusimme jäädä veljeni kanssa omakotitaloon. Äitini ja siskoni muuttivat pois ja asuivat noin 2km päässä ensimmäisen vuoden ajan eron jälkeen. Kunnes äitini tapasi uuden miehen ja he muuttivat yhdessä 300km päähän meistä. Vanhemmat olivat siis eronneet ja koulussa asiaa surkuteltiin opettajien toimesta. Saimme paljon ''anteeksi'' eron dramaattisuuden varjolla, käytimme eroa hyväksi monessakin asiassa. Nyt äiti ei pystynyt enää kontrolloimaan meitä samaan vanhaan tapaan ja isämme, todennäköisesti meitä miellyttääkseen, antoi periksi monissa asioissa, pahoissakin. Äitini ja siskoni olivat yhä perhettäni, mutta kotona asuimme enää minä, veljeni ja isämme. Se oli silloin meidän perhe. Äidilläni ja siskollani oli uusi perhe, johon oli vaikea tuntea itsensä kuuluvaksi - todennäköisesti pitkän välimatkan ja harvojen tapaamisten vuoksi.

Meidän perheestä tuli lopulta uusperhe, kun isämme tapasi uuden naisen jolla oli kaksi lasta, joista toinen asui vielä kotona. Meni vuosi tai kaksi, kunnes tämä nainen ja hänen tyttärensä muuttivat omakotitaloomme. Vastustimme asiaa, emme pitäneet uudesta äitipuolestamme aina.

Kun täytin 18-vuotta, muutin omakotitalosta pois omaan esimmäiseen vuokrakämppääni. Yksi suurimmista syistä oli äitipuolemme, jonka kanssa en vain yksinkertaisesti tullut enää toimeen. Syitä oli monia. Perhe olin nyt minä; yksin asunnossani. Mutta perheeseeni kuuluivat myös isäni, veljeni, äitini ja siskoni.

Oli monenlaista elämää opiskeluiden, töiden ja vapaa-ajan puolella monen vuoden ajan. Kunnes tapasin kolme vuotta sitten avopuolisoni, kihlattuni. Ja kunnes me ''perustimme perheen'', johon kuuluu tyttäremme ja vielä syntymätön poikamme. Me olemme nyt perhe.

Perhe, jonka haluaisin pitää eheänä ja yhtenäisenä, elämämme loppuun saakka. Mutta tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää. Nyt asiat ovat hyvin. Elämme ensimmäisessä yhteisessä omakotitalossamme auvoista perhe-elämää, kaikkine haasteinensa toki. En ole koskaan kuvitellutkaan, että elämä olisi pelkkää ruusun terälehdillä tanssimista. Emmehän me edes tanssi! :) Mutta lapset, kaikkine hyvine ja haastavine asioinensa; he ovat <3 ja tekevät meistä perheen. Omanlaisen, meidänlaisen perheen.

Hyviä ja huonoja muistoja mahtuu jokaisen ihmisen elämään. Omista muistoistani haluan pitää yllä niitä hyviä ja erityisesti hauskoja muistoja, ne tuovat omanlaisensa turvan. Mutta kaikkia huonojakaan muistoja en halua unohtaa, sillä ne muistuttavat niistä asioista, mitä ei kannata itse tehdä tai kokea enää toistamiseen. Voimme vain toivoa, ja pelätä, että lapsiemme lapsuus sekä nuoruus olisi paljon parempaa, erilaisempaa, kuin mitä olen itse aikanani kokenut. :)


- Ann

Lepoa päiviin

Kivuliaat supistukset ovat saapuneet seuraksemme. Johan niitä tässä odoteltiinkin jo.. Lääkäri määräsi lepoa ja jos yhtään menee samalla kaavalla kuin edellinenkin raskaus, niin lepoa tarvitaan ihan h-hetkeen saakka.

Tänään on kauniisti leijunut lumihiutaleita taivaalta maahan. Olen lumoutuneena ulos tuijotellut. Ja siitä innostuen tehnyt paperisia lumihiutaleita iloksemme sisälle :) Jonkin aikaa sai googletella puhelimella, että löysin hyviä ohjeita lumihiutaleiden tekemiseen. Tyhmä pää, kun ei yksinkertaista ohjetta meinannut tajuta. Siitä myöskin innostuneena tein oman ohjeeni tänne teille jaksaakseni.

Paperiset lumihiutaleet

1. Tarvitaan neliön muotoinen pala paperia

(kaikki sivut ovat tietenkin yhtä pitkiä).

2. Taitetaan neliö kolmioksi.

3. Taitetaan jo taitettu kolmio toistamiseen kolmioksi.

4. Taitetaan kolmion vasen puolisko keskelle.

5. Taitetaan kolmion oikea puolisko myös keskelle ristiin.

6. Käännä kolmio toisin päin ja leikkaa paperi jälleen

kolmion muotoon, eli ylimääräiset siivet pois.

7. Leikkele haluamasi kuviointi kolmioon.

8. Aukaise kolmio ja tadaa - valmista!

Ikkunoita koristaa nyt monen monta lumihiutaletta ja jouluvalotkin loistavat tuoden omaa hyvää mieltänsä päiviin! :) Vielä pitäisi ulos viritellä jouluvalot, mutta se olkoon huomisen ja miehen hommia. Meikäläistä ei kannata tikkailla laittaa kiipeämään korkeuksiin.


- Ann

Kävellen

Nyt meilläkin pieni taapero-neiti kävelee ilman tukea. Voi sitä riemua, mikä toisen silmistä välittyy kun kävely sujuu kuten hänen ylhäisyytensä itse haluaa! Hienosti tunnistaa sanan "kävellen" ja ryhtyykin aina sen jälkeen kävelemään eteenpäin ilman tukea. Onhan tuo näin alussa vielä hyvin horjuvaa, mutta kyllä on huikeasti nähnyt parantumista jo kahdessa viikossa. Kohta se jo juoksee... :)

Edelleen ystävämme flunssa on meillä kylässä, ei tunnu tämä tauti sitten millään lähtevän pois. Vuorotellen nostattaa itse kullekin pientä lämpöä ja sitten räkäilyt jälleen alkaa uudelleen. Noh, sairastetaan nyt kaikki oikein urakalla ennen vauvan syntymää!

Rakenneultrassa käytiin kuun alkupuolella. Siellä oli oikein kolme lääkäriä (erikoistunut ja ylilääkäri mukaanlukien) suorittamassa ultraa. Kaikki oli rakenteellisesti hyvin. Sydämessä tosiaan on läppä joka vuotaa, mutta erikoistuneen lääkärin mukaan vuoto on toiminnallista - eli sitä on meidän turha murehtia, koska sen ei pitäisi haitata mitenkään tulevaa. Ilmeisesti se läppävuoto voi vielä kuroa itsensä kiinni ja poistua ennen h-hetkeä tai sitten jotakin korvaavaa toimenpidettä tarvitaan syntymän jälkeen.

Nyt on meneillään raskausviikko 25. Jokainen viikko yritetään elää iloiten ja odottaen, mutta samalla menetyksen pelko yhä kummittelee takaraivossa. Sitä vaan toivoo, että viikot menisivät nyt hyvin nopeasti ja jos vauva päättäisi syntyä ennenaikaisesti, olisi sillä kaikki asiat jo niin hyvin että saisimme pitää pienokaisemme luonamme. Kai tälläinen alun kokemus jättää vaan niin ikävät muistot varjostamaan.. Mutta uskon, että jahka kaikki sujuu loppuun saakka hyvin ja meillä on se pieni ihana tuoksuteltava poika sylissä, unohtuu ne raskausajan murheet ja keskittyminen uuteen arkeen ilman sydänvikoja tai sydänvian kanssa alkaa. <3

Hankintoja olen uskaltanut jo jonkin verran pojalle tehdä. Kirppislöytöjä tähän mennessä kaikki ovat olleet, mutta hyviä sellaisia. Kietaisubodyja on lähes tulkoon jokainen body, esikoisen syntymäajasta viisastuneena ;) Ne olivat niin paljon helpompia pukea vastasyntyneelle, kuin tavalliset bodyt. Yökkäreitä ja housuja on myös jo hyvänlainen pino hankittuna. Värit ovat aika neutraaleja, on harmaata, ruskeaa, vaaleanruskeaa.. Raitoja on paljon, ei niinkään kuviointeja.

Yhtenä suurena hankintapulmana on sisarusrattaat. Hankkiako vai ei? Ennestäänhän meillä on edelleen (lähes) tuliterät Emmaljungan Edge Duo Combit. Pelkällä seisomalaudan hankkimisella emme tule kyllä toimeen. Mutta jos tämänkin vauvan maailmaantulo koetaan sektion kautta, voi alun koko perheen ulkoilut unohtaa lähes ensimmäisen kuukauden ajalta. Sen verran rankkaa se toipuminen kuitenkin on ja meiltä kotoa ulkoillessa on maasto enemmän kuin vähän mäkistä. Lähti sitten ihan minne suuntaan tahansa. Joten pelkkä vaunuilu vaatii jo paremman voinnin. Jos sisarusrattaat jäävät vielä hankkimatta, pääsee isosisko kuitenkin ukkokullan tai sukulaisten toimesta ulkoilemaan myös rattaillaan. Ja pikkuveli pääsee nukkumaan vaunuissa pihalle tarvittaessa. Mutta äiti+isi+isosisko+pikkuveli-ulkoilee -yhdistelmä ei vaan toimi.

Emmaljunga Double Viking

Bumbleride Indie Twin

Toki olen haaveillut ja tutkinut netin kautta sisarusrattaiden antia. Ykkösenä olisi Emmaljungan Double Vikingit. Hyvänä kakkosena tulee Bumbleriden Indie Twin -sisarusrattaat. Noh, näitähän ei juuri käytettynä myydä. Bumbleridet maksavat uutena n. 700€ + kantokoppa yms. Emmaljungat n. 900 €. Tärkeimpinä ominaisuuksina sisarusrattaissa on se, että molemmilla tulee olla omat istuinosat ja kuomut. Jatkuvasti pidän silmäni auki Huuto.netin ja Tori.fin suhteen, mutta nopeat syövät hitaat...! Ja ne ylihinnoitellut jäävät myymättä.


- Ann


ps. 5 000 lukukertaa on rikottu eilisen aikana! Kiitos teille :)

Lapsivesipunktio

Kaikenlaista on ollut nyt viimeisen kuukauden aikana. Tyttö aloitti päiväkodin ja itse palasin töihin. Nyt ollaan useampi viikko oltu flunssassa koko perhe. Olin saanut viestiä yhdeltä lukijalta, että miten meillä menee nyt, joten tulin vihdoin keretessäni kertomaan meidän kuulumisia tänne! :)

Kuukausi sitten sain puhelun koskien lapsivedestä tehtyjä kromosomituloksia. Niitä tuloksia ennen kävimme kuitenkin kahdesti äitiyspolilla pistettävänä. Ensimmäinen punktio ei onnistunut, mutta lääkärin ollessa eri toisella punktiokerralla onnistui näytteenottokin. Kohdun sisäpuolella olevat kalvot ovat kuulemma hyvin sitkeät ja niistä täytyi neulalla "runnoa" lävitse. Ensimmäinen punktiokerta pelotti ja jännitti etukäteen. Itse punktiossa unohdin hengittää ja kätilö joutui muutamia kertoja siitä muistuttelemaan. Mies oli onneksi tukena paikan päällä. Neulan pistos tuntui molemmilla kerroilla ikävältä, mutta jälkimmäisellä kerralla tekijänä oli vanhempi erikoistunut mieslääkäri, joka huokui osaamistaan ja itsevarmuuttaan: omakin olo oli heti paljon luottavaisempi ja koko tilanne oli minuutissa ohitse, kun se ensimmäisellä yrityskerralla oli kestänyt 5min. Kävimme siis kyseisellä viikolla keskiviikkona punktiossa ja tuloksien luvattiin tulevan noin 7 päivän kuluessa. En siis osannut lainkaan odottaa, että jo saman viikon perjantaina iltapäivällä saisin puhelun äitiyspolilta.

"** äitiyspolilta hei!"
"Hei.."
"Niistä kromosomituloksista soittelen."
"Nyt jo. Juu.."
"Halusitte tietää sukupuolen."
"Öö, joo.."
"Poika on ja terveet kromosomit on."
Tässä vaiheessa meinasin pudota polvilleni maahan, mutta jotenkin sain käveltyä loppumatkan keittiöön tuolille istumaan. Itku tuli, onnesta ja helpotuksesta. Jotakin sopersin takaisin puhelimeen ja kiittelin pikaisista vastauksista.
"Nyt on varmasti mukavempi aloittaa viikonloppu!"

Ja totta vie olikin, hyvien uutisten kera! Vielä sovittiin puhelimessa rakenneultraan aika ja sitten soitinkin täristen puhelun miehelle ja sen jälkeen omalle äidilleni. Voi helpotuksen tunnetta! Olin ollut niin varma, että tämä raskaus ei tulisi jatkumaan.. Ja nyt meille olisi tulossa kromosomeiltaan terve POIKA !! <3

Jälkimmäisessä lapsivesipunktiossa lääkäri tosiaankin tutki sikiön aivoja ja sydäntä tarkemmin. (Ja jo viikkoa aiemmin tehdyssä lapsivesipunktiossa sikiön turvotus oli jo hävinnyt, mutta se ei poista sitä todellisuutta, että turvotusta on kerran jo ollut ja sille todennäköisesti jokin syy on). Aivot olivat tuolloin kuulemma normaalit, ei mitään poikkeavaa. Mutta sydämestä lääkäri sanoi, että siellä on läppä joka vuotaa. Ja lääkärin sanojen mukaan "siitä nyt ei sinäänsä ole mitään haittaa". Läppävika saattaa siis itse kuroa ajan kanssa itsensä ns. umpeen tai sitten lapsen syntymän jälkeen tarvittaisiin jonkinlaista sydänoperaatiota. Keskenmenon riskit tietenkin jälleen kasvoivat. Mutta aika näyttää tämänkin.. Nyt olen kuitenkin jo osannut nauttia raskaudesta ja olen kertonut suurimmalle osalle ihmisistä tämän meidän tähän saakka eletyn tarinan. Raskausviikolle 17 saakka 'salasimme' raskautta suurimmaksi osaksi.

Tämä raskaus verrattuna esikoisen odotusaikaan on ollut hyvin samanlaista. Mutta joitakin konkreettisempia eroavaisuuksia on ollut (kuten naaman kukkiminen). Samanlainen väsymys ja pahoinvointi kesti yhtä pahana tässäkin rv 12 saakka. Mutta liekö se nyt niin pahaa ollut, kun kertaakaan en ole joutunut oksentamaan. Kaikkea muuta kyllä..

Tämän pojan liikkeet olen tuntenut rv16 lähtien (esikoisesta rv16-17 paikkeilla). Liikkeitä olen tuntenut vatsan läpi käteeni hentoina rv19 lähtien ja ulospäin liikkeet ovat selvästi näkyneet rv20 lähtien. Maha on kasvanut hurjaa vauhtia ja varmasti jo ennalta olleet ylimääräiset 7kg edesauttavat tässäkin ;)

Tänään eletään raskausviikkoa 21, nt-ultran mukaan laskettuna tänään on 20+5. Huomenna nähdään meidän pieni poika rakenneultrassa, jossa ilmeisesti keskitytään tutkimaan tarkemmin sydäntä. Olen nähnyt jopa unen siitä, että rakenneultrassa sukupuoli ei olisikaan poika - tuo poika tuntunee siksi niin epätodennäköiseltä kun miehen suvun puolelle 9. viimeisintä syntynyttä on ollut tyttöjä (oman lähisukuni puolella viimeisimmät 3 ovat olleet tyttöjä). Ja nt-ultran mukaan epäilty Turnerin syndroomakin on vain tyttöjen/naisten sairaus.

Kerrottakoon nyt vielä, että esikoinen on aivan hullaantunut päiväkotielämään. On saanut olla kaiken huomion keskipisteenä talon nuorimmaisena ollessaan. Nyt on jo kohta muutaman viikon ajan jäänyt hoitoon ilman itkuja ja päivät tuntuvat menevän todella hyvin. Ruoka maistuu, paremmin kuin kotona ja kaikki on mukavaa. Parempi ja hyvä niin!


- Ann

Raskaus ja nt-ultra

Lupasin palata pian asiaan ja tarkoitus oli runoilla tänne jo viikonlopun aikana, mutta niin se aika vaan taas vierähti.. Täällä kuitenkin nyt ja luvassa aiheesta ja aiheen vierestä turinointia.

Tässähän kävi sitten niin, että tein heinäkuussa positiivisen raskaustestin, oijoi sitä onnea :) Tutut raskausoireet olivat jo päällä, ennen kuin sain viimein testin kotiin saakka. Paleltaminen, hikoileminen ja tasainen lämmön nousu. Sitten alkoikin jo pahoinvointi. Mutta kertaakaan en ole tässäkään raskaudessa joutunut pönttöä halailemaan, mistä olen kyllä onnellinen. Joinakin hetkinä tosin toivon, että tulisipa se oksennus nyt niin olokin voisi helpottaa. Pahoinvointia on ollut aikalailla aamusta iltaan saakka. Vessassa käyn normaalisti noin yhden kerran yössä, nyt käyn vaihtelevasti 1-3 kertaa yössä. Joskus saatan ravata useamminkin.. Jonkinlaisia univaivoja on ollut, koska uni ei ole kaikkina öinä maistunut. Raskauden alkumetreillä tunsin sektioarven kohdalla ajoittain viiltävää kipua, mikä liittyi varmasti juurikin kohdun kasvamiseen. Niitä kipuja ei juurikaan ole enää ollut alun jälkeen.

Viime viikolla kävimme sitten nt-ultrassa josta emme saaneetkaan kotiin viemiseksi niin hyviä uutisia, kuin olisimme toivoneet. Heti ultran alettua näin itsekin, että tilanne ei ollut samanlainen kuin esikoisen kohdalla nt-ultrassa. Kätilö rauhallisesti sanoi samaan aikaan saman asian minulle ja miehelleni jatkaen, "mutta älkää hätääntykö, katsotaan nyt miten täällä muuten voidaan". Pieneltä löytyivät kaikki tarvittava nenäluuta ja aivolohkoja myöten. Siellä se sormiaan ojenteli ja meille vilkutteli. Sillä hetkellä itseäni itketti aivan mielettömästi, mutta hammasta purren pidin kyyneleet ja itkun sisälläni. Paikalle tuli lääkäri ja hän jatkoi tutkimusta erittäin kovakouraisesti, vääntelehdin kivusta. Mittailtiin ja tutkittiin. Niskaturvotusta pienellä oli lääkärin mittaamana reilut 5mm. Turvotus oli takaraivo-niska-yläselkä akselilla. Mutta lisää turvotusta oli myös pään molemmin puolin, vatsalla sekä jaloissa. Kylläkin huomattavasti pienempänä, kuin niskan alueella. Toisena asiana kätilö ja lääkäri kiinnittivät huomionsa sydämeen, josta emme lopulta aivan ymmärtäneet, että oliko siinä jotakin vikaa vai mikä oli tilanne. Mutta seurattavaksi luokiteltiin ainakin. Meille alettiin puhua Turnerin syndroomasta jo ennen, kuin nousin ylös istumaan. Turvotus ja sydämen poikkeamat viittasivat kuulemma siihen. Sitten katsottiin seulonnan tulosta, riskiluvuksi downille tuli 1:5. Juteltiin ja selviteltiin syvemmin tilannetta, että miten haluamme tästä edetä. Miehen kanssa olimme yhtä mieltä, että tästä jatkettaisiin eteenpäin. Eli kuun loppupuolelle saimme ajan lapsivesipunktioon, joka on mahdollista ottaa aikaisintaan rv15. Istukkabiopsiasta meille ei edes puhuttu, emmekä vielä siinä vaiheessa asiasta mitään osanneetkaan kysyä (mahdollista ottaa nt-ultran jälkeisinä päivinä ja tulokset tulevat muutamissa päivissä). Lapsivesipunktion jälkeen tulokset kuulemma tulisivat noin viikossa, mutta viljely veisi lisäaikaa viikosta kahteen. Riskit raskauden keskenmenosta nousivat entisestään. Pelkästään oma kohdunrakennepoikkeavuus on jo yksi riski keskenmenolle ja nyt mukaan tulivat omat riskinsä pienen turvotuksesta sekä sydämestä. Aika pyörällä päästä siinä tuli oltua ja muutaman kerran itkettyäkin. Onneksi mies oli mukana, hänen päähänsä taisi jäädä lopulta enemmän tietoa kuin omaani.

Lääkärin lähdettyä huoneesta kätilö jatkoi ihanana itsenänsä ja näytti meille tietoa tästä Turnerin syndroomasta. Antoi myös oman nimensä ylös paperille ja kehoitti soittamaan, jos vain tulisi jotakin kysyttävää. Meillä olisi mahdollisuus mennä käymään uudestaankin äippäpolilla, jos siltä tuntuisi, ennen lapsivesipunktiota.

Tuon hetken jälkeen ymmärrän vielä enemmän, miksi halutaan odottaa ensimmäistä ultraa ja kertoa sitten vasta raskaudesta läheisille/työkavereille yms. Itsekin odotimme esikoisen kohdalla nt-ultraan saakka. Tällä kertaa olin mennyt asiasta puhumaan jo muutamille läheisilleni ja ystäväni polttareissa siitä kuulivat kaikki muut juhlijat/kaverini. Väkisinkin on ajatellut, että mitä jos ei olisi kertonutkaan, olisivatkohan uutiset olleet sitten "parempia". Mutta sama se tilanne olisi silti ollut. Sitä vain miettii kaikkea typerää murehtiessaan. Kyllä tuollainen on vaan aika iso pommi, kun muutaman raskauskuukauden jälkeen sellainen kerrotaan. Ensimmäiset päivät meni itselläni ainakin osittain sumussa. Untakin oli vaikea saada ja se veloitti omasta olotilasta jälleen osan pois. Asia pyörii mielessä jatkuvasti. Miehelle yritinkin viikonloppuna kuvata asiaa niin, että hän ei joudu kantamaan tätä pientä sisällänsä ja täten on varmasti helpompaa olla ajattelematta asiaa. Kyllä hänkin asiaa on miettinyt, mutta töissä käydessä ajatukset tuppaavat yleensä pysymään poissa. Iselläni pahimpana on ollut ainakin yksinäiset hetket ja niitä on nyt viikon sisällä ollut liikaa. Mutta nyt ei tosiaankaan auta, kuin toivoa parhainta mahdollista loppua tälle tarinalle :) Jos raskaus ei mene kesken, niin ensimmäisenä odotamme tuloksia lapsivesinäytteestä. Sitten tiedämme, kuinka edetään.

Tähän loppuun voisin hieman avata Turnerin syndroomaa. Se on vain tyttöjen/naisten sairaus eikä sitä myöskään luokitella kehitysvammaksi. Tytöillä on kaksi X-kromosomia ja Turner-tytöiltä puuttuu toinen tai osa siitä. Yleensä TS-tytöt ovat aivan normaalin näköisiä ja oloisia tyttöjä, naisia, ihmisiä. Eroja näkyy kasvussa sekä hormonitoiminnassa. Keskimääräinen pituus on 147cm. Hormonitoiminta ei välttämättä ala lainkaan ja sitä täytyy lääkitä loppuelämän ajan. Raskaaksi tuleminen ei välttämättä ole jokaiselle mahdollista, mutta lääketiede on kehittinyt ja kehittyy jatkossakin. Sydänviat ovat myös yleistä TS-tytöillä, mutta niitäkin pystytään hoitamaan hyvin leikkauksilla. Suomessa syntyy vuodessa noin 10-15 Turner-tyttöä. Suurin osa raskauksista menee kesken hyvin varhaisessa vaiheessa.

Linkkejä:
Turnerin oireyhtymä, Terveyskirjasto
Turnerin oireyhtymä, Wikipedia
Turnerin oireyhtymä, TAYS

Dokumentti:
Harvinaisia naisia, Inhimillinen tekijä

Samanlaisesta vastaavasta tilanteesta löytyy paljon erilaisia tarinoita. Suuri osa tarinoista tuntuu päättyneen onnellisesti suuresta sikiön turvotuksesta ja riskiluvuista huolimatta. En halua liikaa elätellä toivoa, vaan yritän varautua enemmän mahdolliseen menetykseen. Mielummin huokaisen helpotuksesta, kuin tipun pilvilinnoista.


- Ann

Pitkästä aikaa

Niin monet kerrat olen ollut aikeissani kirjoittaa, mutta en ole tiennyt että mitä kirjoittaisin ja.. no niin. On pitänyt kiirettä ja "kiirettä". Neidin 1-vuotis juhlat alkavat lähestyä ja olin jo kesällä hyvissä ajoin alkanut valmistelemaan juhlia ostamalla sopivia ilmapalloja, servettejä, korttitarpeet.. Mutta tässä onkin tullut mutkia jos toisenlaisiakin vastaan. Suurimpana viivästyksenä on ollut mahdollisen kylpyhuoneremontin alku. Joka olisi meidän tapauksessamme tarkoittanut sitä, että koska pannuhuone siinä samassa rytäkässä laitettaisiin uusiksi, olisimme joutuneet muuttamaan ajaksi X pois talostamme. Lisää mutkia tuli matkaan jo viime viikolla, kun miehen kiireistä ei näyttänyt tulevan loppua. Sen lisäksi on polttareita ja hääjuhlaa, jotka syövät aina omana tapahtumanaan koko viikonlopun. Ja jottei tuossakaan olisi ollut tarpeeksi estettä, niin tuleva töihin paluuni häämöttää jo liian lähellä. Viimeinen mutka matkaan tuli tällä viikolla. Sen johdosta päätimme, että nyt unohdetaan koko kylpyhuoneremontti ja keskitytään tähän hetkeen. Ei lisätä turhaan stressiä. Kerron tästä viimeisimmästä mutkasta seuraavassa postauksessani, koska se vaatii mielestäni aivan oman osionsa.

Mainitsempa nyt vielä, että ei tuota meidän vauvaa kyllä juurikaan enää vauvaksi voi kutsua :) Kävellä ei vielä ilman tukea, mutta taaperokärryn (ja tuolien) avulla jaksetaan kulkea taloa ympäri monen monta kertaa päivässä. Ja ai että se onkin ihanaa! Selviä sanoja emme ole neidin suusta saaneet kuulla, paitsi selkeää ÄITI -huudahdusta muutamia kertoja.

Palaan asiaan pikemmin, kuin arvaattekaan! :)


- Ann

Liikutaan. Hullaantuneesti.

Siis A P U A. Mihin tää aika menee?! Arkipäivät tuntuu todella pitkiltä, mutta silti aika vaan yksinkertaisesti loppuu kesken. Jokaisena päivänä. Enää 4kk ja 1pv, kun töihin paluu koittaa. Vauvavuosi loppuu alle 4kk päästä!

Tosiaan. Meillä liikutaan. Tai on liikuttu kohta jo pari kuukautta. 6kk iässä alettiin ryömiä kaukosäätimen perässä ja viikon päästä siitä alettiin harjoitella konttausasentoa sekä istumaan pääsemistä. Hyvä konttaustaso asentoineen saavutettiin muutaman viikon sisällä. Ja siitä vauhti on vain kasvanut. Ja hurjentunut. Jo ryömimisvaiheessa alettiin tavoittelemaan kaikkea korkeammalla olevaa. Ja siihen kaikkiin päästiin käsiksi, kun alettiin konttaamaan. Ja sitten noustiinkin jo samantien seisomaan. Ja heti perään alettiin ottamaan askelia tukea vasten!

Siis KÄÄK. Neiti on juuri täyttänyt 8kk ja kovasti haluaa jo mennä eteenpäin, kävellen. Taaperokärry on loistava hankinta, sitä on ainakin tullut jo käytettyä useammin kuin myöskin uutena ostettua Manducaa (joka taitaa btw lähteä eteenpäin myytävien tavaroiden joukkoon). Päädyin valitsemaan Brion ja Plaston väliltä jälkimmäisen, punaisen värisenä. Brion versiosta kuulin niin paljon huhuja, että sitten kun nämä taaperot niitä lähtevät oikein kunnolla työntelemään, on seinät täynnä mustia/punaisia viiruja. Ei kiitos siis meille, koska en joka vuosi halua olla maalaamassa valkoisia seiniä. Vielä vähemmän haluaa mies. Hintaa Prismassa oli Plaston kärryllä 32euroa, joka erinäisten alennusten jälkeen jäi alle 30euron. Jälleenmyyntiarvo tuskin on kovin päätä huimaava..

Toisin kuin vaikkapa Mini Rodinin vaatteissa. Joista raskausaikana ajattelin, että ovatpa ihania - mutten millään raaskisi niitä ostaa. Nyt, pian äitiysrahojen loppuessa, kun ollaan juuri siirtymässä hoitovapaan luksusrahoille (eli se about 300euroa), olen alkanut hamstraamaan kaikkea vähemmän edullista - uutena ja käytettynä.

Kuvat Googlesta.

En esimerkiksi voinut olla vastustamatta löytämääni MR Panda haalaria, tulevaksi talveksi. Mutta tästä aiheesta myöhemmin lisää. MR:llä on aivan mieletön määrä ihania vaatteita, kuoseja.. Onneksi on Facebook ja fb-kirppikset. Ja onneksi on ihmisiä, jotka haluavat laittaa hyvän kiertämään ;)

Meikäläisen hullantuneisuus tuntuu karkaavan kohta käsistä, lähinnä pään sisältä, joten on pakko lähteä tuijottelemaan ja ihailemaan tuota maailman suloisinta tyttövauvaa, joka niin ihanasti päiväuniensa jälkeen äidille kujertaa <3

Mitä ihanuuksia teiltä löytyy kotoa? Tai mitä haluaisitte? Siis mitä tahansa!


- Ann

"No more hurting people. Peace."

Inhottavaa. Puistattavaa. Pahaa. Julmaa. Kamalaa. Kuvottavaa. Yököttävää. Ilkeää. Järkyttävää. Surullista. Satuttavaa. Rikkovaa. Sitä kaikkea ja paljon muuta ovat nämä pommi-iskut, terroriteot, kouluampumiset, perhesurmat, sodat ja kaikki mikä satuttaa, rikkoo ja tappaa viattomia ihmisiä.

Eilinen alkoi kylmillä väreillä ja puistatuksilla, kun heti aamutuimaan luin uutisotsikoita Bostonin maratonin finaalialueella tapahtuneista räjähdyksistä. Kaikki tälläiset tapahtumat tuntuvat nykyään entistä kamalemmilta, oman lapsen myötä. Sitä ajattelee väistämättä, että "onneksi tämä ei tapahtunut meille". Mutta samalla kasvaa sisällä pelko tulevaa kohtaan. Mutta tälläiselle pelolle ei pidä antaa valtaa. Se on hyvä, että kaikki tälläinen koskettaa syvällä sisimmässä, mutta liikaa ei asioita kannata omalta kannaltaan pohtia. Ei sitä voi koskaan ennalta tietäää, että milloin joku mielisairas ihminen keksii tehdä tuollaista pahaa omilla kotikulmilla. Onhan näitä kaikenlaisia tekoja nähty Suomessakin.

Välillä inhottaa itseänikin oma uteliaisuuteni. Eilen pitkin päivää tuli luettua mediasta kaikkea Bostonin maratonin tapahtumiin liittyen. Jopa ulkomaisia sivustoja myöten. Sitä kautta 8-vuotias kuollut poikakin sai kasvonsa jokaisen lukijan mielensyövereihin. Kyyneleet silmiini sai kuva, jossa tämä pieni poika on viime vuonna koulussaan kirjoittanut isolle paperille "No more hurting people. Peace."

Sanattomaksi tekee.

#PrayForBoston

Ellie Goulding - Figure 8

- Ann

Flunssapöpöt

Voihan kolotus ja niiskuttavat nenät! Tee, hunaja ja finrex! Meidän perhettä on jo kolmatta viikkoa kiusannut aaltoileva flunssapöpö. Pahiten tuntuu siitä kärsivän pikkuneiti, jonka nokka vuotaa alituiseen. Itkut ei tilannetta helpota, mutta onneksi on sentään nenäfrida! Se on ihan loistava keksintö - todettu ihan neidin syntymästä lähtien oivaksi kapineeksi, joka onkin meillä ollut oikein tehokäytössä. Hurraa huudot nenäfridalle!

Niiskuvien nenien lisäksi mukana on toki aina yhtä ihana kolotus, kuumeilu ja jopa oksentaminen. Yök. Liekö tästä kaikesta johtuen, on oma hormonitoimintakin ihan sekaisin. Vai johtuukohan se siitä.. Mutta kierto heittelee ainakin päin häränpyllyä. Kiertopäivät on pidemmän aikaa vaihdelleet 28 aina 34 päivään asti. Pari kiertoa menikin jo tasaisesti tuolla 28 päivällä, mutta nyt ollaan jälleen päivässä 33.. Halleluja ja aamen. Näissä tilanteissa aina tekisi mieli tehdä raskaustesti, mutta meikäläisen lykyksi niitä ei ole lainkaan kotona käytettäväksi.

Että sellaista täällä! Eikun takaisin sohvalle makoilemaan viltin alle, teekuppi kouraan ja lepoa, kiitos. Palataan asiaan taas myöhemmin. Terveempiä päiviä jokaiselle! :)

- Ann

Princess Pink by Babiators

Sainpahan hankittua neidille ne ihka omat ja ensimmäiset aurinkolasit. Remmikiinnitteisistä neiti ei lainkaan innostunut, mutta nämä Babiatorsit saavat naurun kasvoille! Eli tadaa..

 

..Pinkit Babiatorsit ovat saapuneet huusholliin!

Näillä aurinkolaseilla on lost&found -takuu. Mikä tarkoittaa siis sitä, että 30pvn sisällä ostosta kun rekisteröi lasit netissä käyttöönsä, on oikeutettu vuoden sisällä ostosta lasien hävitessä tai rikkoutuessa saamaan uudet tilalle. Ostokuitti tulee säilyttää ja rekisteröinti kattaa yhdet rikkoutuneet/hävinneet lasit. Ja kyllä, rekisteröin heti oston jälkeen meidän neidin aurinkolasit! Meikäläisen tuurilla noille käy vielä jotakin, hope not.

Nyt odotellaankin sitten loppuviikon aurinkoisia kelejä, jotta päästään aurinkolaseja oikein toden teolla käyttämään!

- Ann

Loistokelit

Tätä viikonloppua olen odottanut innolla maanantaista lähtien ja nyt se on koittanut! Odottanut, nimittäin kelien suhteen :) Koko viikonlopuksi on luvattu pientä pakkasta ja mahtavaa auringonpaistetta. Oi että, kyllä se ulkoilu aurinkoisessa säässä maittoikin heti aamutuimaan.

Nyt tekee mieli lähteä vielä toistamiseen vaunulenkille. Harmi vaan, kun meidän neiti haluaisi mitä ilmeisesti kovasti katsella maisemia, mutta en raaski ottaa harsoa pois edestä koska.. Meillä ei ole vielä neidille aurinkolaseja! Seuraava hankinta tulee siis olemaan ehdottomasti ne uudet pokat. Testasimme viikko sitten serkkutytön pokia, mutta ne saivat neidin heti itkemään. Eli harjoittelua, harjoittelua. Ja vielä kerran harjoittelua. Kunhan vaan olisi ne aurinkolasit millä harjoitella!

Nämä tullaan ainakin jossakin välissä hankkimaan:

Kuva BabyStylen sivuilta.

Mutta ensiksi todennäköisesti ne ihan perus pään takaa nauhalla menevät pokat.. ;)


- Ann

Kaupunkilomalle (?)

No niin arvon kansalaiset (kaikki te jotka tämän luette).

Kertokaas vinkkejä eri kaupungeista, minne kannattaisi lähteä viikonloppureissuun! 

Ei mielellään aivan etelään, eikä aivan pohjoiseenkaan.

Helsinki, Tampere ja Oulu suljetaan pois tästä taistosta tällä kertaa.

Kyseessä olisi pääsiäisviikonloppu.

Nyt ei vaan osata päättää että minne ja miksi juuri sinne!

Vastausaikaa torstaihin 21.3. saakka!

- Ann

Aakkoset tässä hetkessä

A :lla alkaa rakkaan tyttäreni ensimmäinen nimi <3

B niin kuin bemari, bemme.. BMW, automme.

C , no se kuppikoko.

D -vitamiini

E läimet, -ksotiikka, -rotiikka.. täh?

F onecta, -oreca niin ja -acebook!

G mail

H ulluus, hurahtaneisuus, hoitovapaa..

I si <3 ..sekä ukkokullan jälkeen hyvänä kakkosena iPhone!

J äät, jotka ovat järvien päällä..

K oti <3 kesä!

L aina, -umi

M ansikat pakkasesta, nam!

N ettikirppikset

O nnellisuus!

P orkkana, peruna..

Q ueen, vaikka prinsessana tässä ollaankin vielä..

R akkaus, -aha

S eksi, -uudelmat, -oseet..

T atuointi! Unohtakaa ne työt..

U ni, -nelmat

V issyt, -aunut, -aatteet..

W c

X oxo

Y ö. Ne hyvin nukutut nääs!

Z en ja -ombi, vuoroitellen 

Å bo, kaupunki jonne haluaisin lähteä visiitille 

Ä iti, joka minä saan olla!

Ö tökät, joita valitettavasti omakotitalosta välillä löytyy.. :/

Töihin vai ei?

Voi elämä. Aika kuluu vauhdilla. Oikeasti. Noin puoli vuotta ja töhin paluu olisi edessä. Apua. Onko pakko? Entä jos ei halua? Mitä jos haluaa jäädä kotiin tuon suloisen kasvavan (silloin jo taaperoksi kutsuttavan) ihanuuden kanssa? Mitä vaihtoehtoja tälläisillä lainojaan lyhentävillä perustuloisilla perheillä on?

No ok, mies sai juuri palkankorotuksen. Koska valmistui uuteen ammattiin (työnantajan kustantamana) ja sai siitä hyvästä monta euroa lisää tuntiliksaan jonka päälle tuli vielä tutkintolisä. Kiitos ja aamen, tästä hyvästä lisäliksaa tulee kuussa jo monia satoja euroja (jes!). En ole uskaltanut ehdottaa, että voitaisiinko harkita töihin palaamista edes ensi vuoden puolelle. Ei se olisi kotiäitiyttä kuin 2,5-3kk enemmän siihen mitä alunperin ollaan suunniteltu. Joka tapauksessa aikomus on jäädä hoitovapaalle muutamaksi kuukaudeksi.

Halusin vuosikausia sitten jo saada vauvan, lapsen. Mutta viimeisen parin vuoden aikana työelämä alkoi syödä sisältäpäin ja vauva ilmoitti tulostaan todellakin sopivasti. En tiedä olisinko kaivanut muuten itselleni kuopan takapihallemme ja kieltäytynyt menemästä töihin. Epäilen, että suurimpana syynä tässä on akkavalta joka on niin raivostuttavaa. Sain juuri ennen äitiyslomalle jäämistäni suoritettua tutkinnon työssäkäynnin ohella. Mutta en todellakaan tiedä, haluanko jatkaa juuri näissä hommissa. Kaikki puitteet on kyllä enemmän kuin kunnossa, vastuuta on enemmän kuin olisin osannut 7-vuotta sitten odottaakkaan. Haluaisin jäädä kotiin, tehdä jotakin pientä siinä samalla. Mistä maksettaisiin kuitenkin sen verran, että elämä ei olisi täysin kädestä-suuhun -meininkiä. Vaikeaa se on lähteä mihinkään eri ammattiryhmän hommiin, koska ei ole sitä toista ammattia. Ja siihen tarvittaisiin monta vuotta opiskelua, sitä en halua. Joku lyhyt opiskelujakso olisi jees.

Kuva Googlesta.

Joinakin päivinä tuntuu siltä, että revin hiukset päästäni pois pelkästä työhön palaamisen tuskasta. Piru vie, kun piti ostaa se uusi autokin. Joka vielä kaiken lisäksi syö rahaa kuin susi, korjauskustannuksista puhumattakaan.

Onko pakko jos ei oikeasti halua? Onko muita mammoja jotka ovat vastaanvanlaisessa tilanteessa? Tai oletteko olleet? Mitä ratkaisuja olette tehneet? Oletteko uskaltaneet ns. aloittaa alusta? Kertokaa, tarvitsen vertaistukea ja inspiraatiota!


- Ann

Unessa

Pidemmän aikaa meillä on yöt nukuttu suhteellisen makoisasti. Niin neidin kuin meidän vanhempienkin osalta. Tai ainakin mies ja pikkuneiti ovat nukkuneet hyvin. Itse siinä sivussa potenut stressia, niin turhaa kuin 'tarpeellistakin'. Nyt on alkanut onneksi helpottaa. Puhuminen, se kannattaa.

Mutta siihen uniasiaan.. Neiti nukkuu yleensä viimeiset päiväunensa iltapäivällä, heräten klo 15-16 välillä. Päiväunia neiti nukkuu 2-3 kertaan päivässä, kestot vaihtelevat. Joinakin päivinä nukutaan 3x1h unet, toisina 2x2h unet. Olemme yrittäneet, että nukkumaan ei mentäisi enää klo 17 jälkeen, koska silloin yöunille meneminen pitkittyy huomattavasti. Meillä on pidemmän aikaa ollut iltarutiineina vaipan vaihto, ihottumien rasvaus ja yökkärin päälle pukeminen. Samaan aikaan ollaan himmennetty kodin valaistusta. Aluksi neiti meni nukkumaan klo 22-23 aikaan. Tällöin aloimme iltatouhuihin valmistautua klo 20. Nyt unirytmi on aikaistunut ja iltatouhut alkavat viimeistään klo 19. Riippuen kuitenkin siitä, että kuinka väsynyt neiti on. Nukkumassa ollaan pääsääntöisesti klo 19:30-20 välillä.

Soseita ollaan syöty reilun 2kk ajan. Aamu- ja iltapuurot tulivat mukaan kuvioihin viikko sitten. En ole huomannut niiden tuoneen minkäänlaisia lisävaikutuksia päiviin taikka öihin. Enemmänkin soseiden ja puurojen syönti on laskenut huomattavasti maidon juontia, vaikka sose- tai puuroannokset eivät olekaan kovin suuria kerrallaan. Joskus on öitä, jolloin neiti herää ja haluaa ison maitosatsin, jonka jälkeen jatkaa uniaan. Mutta viimeaikoina olemme miehen kanssa heränneet siihen, että neiti höpöttelee kerran yössä pinnasängyssään omassa huoneessaan. Emme reagoi siihen mitenkään, koska ei huutele siihen malliin että vaatisi maitoa. Välillä jompikumpi meistä on nousemassa ylös, mutta silloin höpötys lakkaa ja neiti ilmeisesti jälleen nukahtaa.

Yöunet ovat jo pidemmän aikaa kestäneet 11-12h yhtäsoittoa. Pieniä vastoinkäymisiä on meille tullut aamun varhaisesta auringon nousemisesta. Aivan selvästi neiti herää aikaisemmin, jos pihalla on valaistunut. Ensin heräämiset ajoittuivat klo 8, sitten klo 7 ja meinasivat alkaa jo klo 6. Toissaviikolla ostin uudet hieman pimentävämmät verhot neidin huoneeseen ja päästiin takaisin tuohon klo 7 heräämiseen. Viime viikolla kävimme Ikeassa ja mukaan tarttui rullaverho, jonka käyttö sai yöunet jatkumaan noin klo 7:30-8 välille. Mummu ihmetteli, että miten näin "talven ja pimeyden lapsi" voi heräillä päivän valoisuuden mukaan. Taitaa olla tyttö äitiinsä tullut.. En myöskään osaa hyvin nukkua valoisassa vaan vaadin kunnon pimeyttä ympärilleni. Vähintään hämärää.

Tälläisiin hyvin nukuttuihin öihin kun tottuu, tuntuu päässä todellakin omituiselta jos tuleekin huonompi yö vastaan. Neuvolassa täti varoitteli, että tämä todennäköisesti on vain tälläinen parempi kausi ja kohta yöt taas huononevat. Vedoten kaikkeen siihen uudenoppimiseen. No, kyllä ne kääntymiset ja akselinympäri pyörimiset näkyvät nyt jo öissä. Aamuisin (tai öisin) löytyy pinnasängystä pieni tyttö, joka on kääntynyt totaalisesti ylösalaisin. Pinnasängyn reunapehmusteetkin pitivät uusia, kun neiti jumitti yhdessä vaiheessa itsensä pinnojen väliin. Nyt ollaan sitten pysytty sängyn sisällä, mutta hyvin usein ollaan jumituttu sänkyyn poikittain. Tänä aamuna neiti oli sängyssä poikittain, mahalleen ja vieläpä ns. alamäessä. Nostimme viime kuussa neidin ollessa flunssassa sängynpäätyä reilusti ylöspäin kirjoilla. Pari viikkoa sitten poistin yhden kirjakerroksen. Eipä neiti enää ainakaan pinnasängyssään puklaile niiden kirjojen ansiosta. Suosittelen testaamaan, jos on samanlaista sänkyyn puklailua havaittu!


- Ann

Kaksi viivaa

Lähes vuosi sitten. Tarkemmin sanottuna: Lähes vuosi sitten sunnuntaina 26.2.2012 tein raskaustestin. Positiivisen raskaustestin. Jonka seurauksena meille syntyi lokakuussa suloinen ja ihana (välillä myös hieman haasteellinen) pieni tyttövauva <3

Herranjestas, siitä päivästä on jo lähes vuosi! Aika on mennyt nopeasti. Äkkiä. Vauhdilla. Pian ollaan jo ajassa ennen juhannusta, jolloin  olen ollut jo VUODEN kotona.

Olen muistellut hetkiä, ennen raskaustestin tekemistä ja sen jälkeen. Ennen testin tekemistä muistan kertoneeni töissä työkavereilleni, kuinka olen jatkuvasti todella väsynyt. Iltaisinkin menin jo klo19-20 välillä yöunille, että jotenkuten jaksoin herätä aamulla ennen klo5 lähteäkseni töihin. Enpä silloin arvannut, että se voisi johtua raskaudesta. Muistan myös monta iltaa, jolloin makasin visusti peiton alla sängyssä peittoni alla ja mies istui vieressä silittelemässä. Olo oli kipeä, paleli hirveästi. Aina iltaisin. Vain iltaisin. Raskausoireita, näin jälkikäteen ajateltuna. En kärsinyt mistään ylitsepääsemättömästä pahoinvoinnista. Mutta muistan myös yhden päivän, jolloin töissä voin todella huonosti. Oksetti. Mahakin oli sekaisin. Juoksin työpisteen ja vessan väliä koko aamun. Lopulta lähdin työterveyden kautta kotiin. Nekin taisivat olla juuri alkuraskauden pahoinvointeja, ennen kuin tiesin olevani raskaana.

Kun raskaustesti oli tehty, oli vain kestettävä pahan olon kanssa. Onneksi se ei edelleenkään ollut ylitsepääsemätöntä. Mutta hirveää. Pelko persuksissa jatkuvasti mahdollisesta keskenmenosta. Voi elämä sitä pelon ja stressin määrää. Pitkälle raskauteen. Jatkuvasti pelko mukana siitä, että meneekö raskaus kesken vai ei.

Töissä kerroin rakenneultran jälkeen olevani raskaana. Monen suusta kuulin, että "mä niin tiesin!". No mistä ihmeestä se nyt sen tiesi, oliko ollut kärpäsenä katossa kun raskaustestiä tein? Silloin tuo sana TIESIN ärsytti aivan suunnattomasti. Arvasin olisi ollut paljon parempi. No onhan se nyt vähän ihmeellistä, kun tupakointi loppuu yks kaks, helmikuun ollessa lähes lopussa. Kahvinjuontikin jää pois. Energiajuomat olin sentään lopettanut vuoden vaihteessa, joten yritin sopertaa raskausviikolle 14 saakka jotakin "terveellisestä elämästä". Yksi yksinhuoltaja-työkaverini oli tämän kuultuaan naureskellut ja sanonut, että olen varmaankin raskaana. Levittänyt sitä muille. Ja muut olivat naureskelleet. Tämä työkaverini pyysi anteeksi, halasi ja iloitsi puolestani, kun kerroin raskaudesta. Kiitos ja aamen, olet anteeksiantoni saanut. Toisten ihmisten ilo oli vilpitöntä, mutta joukkoon mahtui myös näitä naisia jotka eivät onnitelleet lainkaan - vaikka kerroin heille asiasta päin naamaa, jotteivat voisi sitten sanoa että kuulivat sen jostain muualta. Minun mielestä aika tökeröä olla sanomatta mitään. Ymmärrän, jos olet aina halunnut lasta ja et ole siihen tarkoitukseen sopivaa miestä löytänyt elämääsi, mutta on aika törkeää näyttää se tuolla tavoin toisille. "Aha, mitä se asia mulle kuuluu" no ei oikeastaan kuulukaan, mutta me/te naiset olette sellaisia juorukelloja, joten ajattelin olla rehellinen, vihdoinkin kun se pahin keskenmenoriski on takana.

Omille sukulaisille raskaudesta kertomista toki odotin. Omalta puoleltani lapsemme tulisi olemaan ensimmäinen lapsenlapsi, miehen puolella niitä lapsia jo olikin. Tiesin, että omalle isälleni kerrottua tietäisi tästä raskaudesta koko sukuni. Joten isälleni kerroin oikeastaan viimeisenä, lähisuvusta. Kerroimme raskaudesta näyttämällä ultraäänikuvaa. Isäni silmiin kohosivat kyyneleet ja hän hieman huolimattomasti halasi minua, poski vasten poskea. Isäni naisystävä iloitsi ja hihkui, "tätä hetkeä isäsi on odottanut". Ja sitten se karkasi käsistä. Todennäköisesti isäni soitti heti äidillensä, joka soitti tyttärellensä, joka soitti taas omalle tyttärellensä sekä pikkuserkullensa. Jotka kertoivat omille puolisoilleinsa ja jotka onnellisesti viestittivät minulle onnitteluitansa. Ja isäni, laittoi myös tulevasta pappaudestaan (hehe) iloisen sanoman facebookkiin. Sinne juuri, minne en asiaa tahtonut vielä kenenkään tietoon. Niin se vaan sitten levisi, tieto raskaudesta.

Omalle äidilleni uskouduin asiasta jo paljon varhaisemmassa vaiheessa. Olikohan se jo jopa saman päivän iltana. Oli pakko päästä kertomaan jollekin ja luonnollinen vaihtoehto oli oma äiti. Parin päivän sisällä kieltäydyin tyttäremme serkkujen luona kahvista, mikä oli ennenkuulumatonta. Serkkujen äiti, juuri toisen tyttärensä synnyttänyt, arvasi heti "sä oot raskaana". Maaliskuun lopulla pidetyissä nimenantojuhlissa serkkujen äiti kuiskutti imettäessään korvaani, että mitä voin turvallisin mielin syödä pöydän antimista. Ihanaa. Ja niin hassua.

Siinä ne ovat. Ylempänä ensimmäisenä tehty raskaustesti, sunnuntaina iltapäivällä. Alempana toisena tehty raskaustesti, maanantaina iltapäivänä. Viivat selkeästi vahvistumassa. Voi elämä! Niin juuri, se uusi elämä. Meidän jatkeemme, rakas tyttäremme, ilmoitti siis tulostaan :')


- Ann

Vauvajumppa

Oltiin eilen ensimmäistä kertaa vauvajumpassa. Kyllä, siellä tuli todella lämmin! Suorastaan hiki. 6kgn neiti toimii jo hyvänä painona - toisilla tosin on niitä 12kg mötkäleitä myös siellä mukana touhuissa.

Yksi suuri ongelma meillä oli kuitenkin neidin kanssa matkassa. Nimittäin itku. Se alkoi heti siinä vaiheessa, kun ulkovaatteita alettiin ottamaan pois päältä. Liikuntasalissa jos yritin laskea neitiä viltille selälteen makaamaan, alkoi alahuuli heti väpättämään ja itku tuli niin, ettei mikään muu rauhoittanut kuin syli ja heijaus. Kotona ollaan paljon oltu samaisen viltin päällä samoissa asennoissa ja itkuilta on vältytty. Luultavasti se liikuntasalin kolkkous, kaikuvuus ja loisteputket aiheutti jonkinlaista jännitystä neitiin. Eikä varmasti tilannetta auttanut se, että ympärillä oli monia eri ikäisiä vauvoja hihkaisuineen, nauruineen yms. Nälkäkin neidillä oli, mutta ei tietenkään suostunut syömään, koska kaikkia muita piti seurata tarkasti. Kovemman itkun tullessa sain rauhoitettua neidin 20ml annoksella maitoa. Eli koko tunti meni niin, että neiti oli mun sylissä ja pysyin liikkeessä seisoessa sekä istuessa. Meiltä jäi paljon jumpan ohjelmasta tekemättä tuon itkuisuuden ja "mulle-kelpaa-vain-syli" -takia. Jopa sekin oli liikaa, että neiti oli mun sylissä naama menosuuntaan ja yritin koskea palloon, jolla oli tarkoitus kiertää vauvan kehoa ympäri (jos siis vauva olisi ollut makuulla viltillä). Vaikka samaan aikaan heijasin neitiä sylissä ja toisella kädellä yritin palloon koskea, niin sekin oli liikaa.

Ne muut vauvat siellä jumpassa oli pirteitä ja hyväntuulisia. Ehkä muutaman kerran näillä pienimmillä meinasi pientä hermostumista tulla, mutta kyllä me meidän neidin kanssa joukosta poikettiin täysin.

Kuva täältä.

Ei meillä tälläistä ole kyllä aiemmin ollut.. Viime aikoina kylläkin on neidille enemmän kuin tärkeämpi ollut sylissä oleminen. Sitterissä alkaa heti kiukkuilu ja itkuilu, jos lähdetään luota pois. Lattialla samoiten. Neiti tahtoo siis syliin, mutta se sylissäpitäjä ei saa pysähtyä. Koko ajan täytyisi olla liikkeessä tai vähintään heijata itseään sohvalla istuessa. Välillä tuntuu todella raskaalta pitää monta tuntia putkeen neitiä sylissä tai jalkoja vasten nojaamassa, kun liikkeessä täytyy olla koko ajan. Itkua ei mun pää kestä kuulla kovin kauaa yhtäsoittoisesti, joten en halua toista laittaa lattialle tai sitteriin, jos ei ole juuri silloin viihtyäkseen.

Haluan jatkaa vauvajumpassa, joten yritän nyt kotona treenata niitä leikkejä mitä ensimmäisellä kerralla oli. Sekä tehdä vauvatusta ynnä muita asioita neidin kanssa. Jos niiden avulla saisin neitiä rennommaksi ja näyttäisin sille, etten hylkää sitä vaikka siihen lattialle laskenkin hetkeksi ilman leluja.

Pilttipiirin sivuilta löytyi mukava ja helppo kotijumppaohje äidille ja vauvalle. Tietenkin myös isälle ja vauvalle yhtälailla! Jumppaohjeet löytyy tästä linkistä.

"Kun liikkeet tehdään oikein, ne sopivat niin eri-ikäisille vauvoille kuin sektiolla synnyttäneille tai nivelvaivoista kärsiville äideille, mutta myös isille. Pienellä vaivalla saa kiinteytettyä etenkin vatsanseutua. Vauvajumppa on mannaa myös selkä- ja pakaralihaksille sekä käsivarsien ja hartianseudun lihaksille."

- Ann

Päivä, josta tuli ikimuistoinen

Tarkoituksena olisi jakaa teille nyt vihdoin 3,5kk jälkeen, kertomus synnytyksen kulusta. Ja koska en synnyttänyt alakautta, on tämä pikemminkin kertomus siitä päivästä, joka muutti meidän elämämme. Varoituksena: saattaa sisältää herkkähipiäisille ällöjuttuja.

1.10.2012
Klo 00:00. Istuin vessassa jo toistamiseen. Sunnuntai vaihtui maanantaihin. Väsytti, mutta ei väsyttänyt. Mahassa tuntui ikävältä, kaikki tuli ulos. Klo 01:00 istuin jälleen vessassa ja tein huomion, että vessapaperi kastui vaaleanpunaisesta nesteestä. Muistin "vessapaperitestin" ja testasin tämän vaaleanpunertavan nesteen läpäisykyvyn kahden vessapaperikerroksen kera. Läpi meni niin, että holahti. Tietenkin ne olivat viimeiset vessapaperit rullasta, eikä kaapeissa ollut lisää. Oli pakko lähteä hakemaan lisää paperia vaatehuoneen kätköistä. Nestettä valui pitkin reisiä ja sääriä, aina lattialle saakka. Tuota tihkumista kesti reilun tunnin ajan. Ei siis mitään älytöntä määrää, minkä tuo "tihkuminenkin ehkä kertoi". Alapää oli tulessa, eli turvoksissa. Päätin mennä yrittämään unta. Vuorasin sängyn pissasuojalla ja pyyhkeellä. Mies nukkui tulevassa lastenhuoneessa, sohvalla. Nukuin puoliunta kaksi tuntia. Nousin ylös ennen klo 5 aamulla. Kömmin vielä takaisin sänkyyn, mutta nukkumisesta ei tullut enää mitään. Kyljellä ollessa tuli huono ja kuumeinen olo. Lämpökin kuumemittarin mukaan kohosi hieman. Sitä nestettä ei enää tullut. Klo 06:20 soi miehen herätyskello. Istuin silloin jo keittiönpöydän ääressä. Miehen tullessa keittiöön, kerroin että taitaa olla aika soittaa synnytysosastolle. Olipas siinä aikamoinen pala purtavaksi vasta heränneelle. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulemaan paikan päälle näytille. En ollut vielä pakannut sairaalakassia, joten pakkasin tavaroita ja siistiydyin samaan aikaan. Mukaan tuli aivan liikaa turhaa. Jännitti. Aivan älyttömästi jännitti. Nytkö se syntyy -pyöri vain mielessä.
 
Noin klo 7:10 saavuimme synnärille jossa meikäläinen laitettiin käyrille 30min ajaksi. En tuntenut silloin vielä supistuksia, mutta aina kun vauva pyöri mahassa teki se niin pirun kipeää. Ai nekö oli niitä supistuksia? Aivan erilaisia tuntemuksia, kuin mitä raskausaikana.. Supistuksia kuitenkin piirtyi säännöllisesti käyrille. Jouduimme odottelemaan juuri vuoron aloittanutta lääkäriä tovin. Noin klo 8:30 pääsimme lääkärille, joka teki ultran ja sisätutkimuksen. Joku harjoittelijakin halusi kopeloida minut sisältäpäin. Lapsivesitesti otettiin myös. Lääkäri sanoi, että ottavat minut sisälle osastolle ja alkavat valmistelemaan leikkaukseen menemistä, olisin kuulemma jonossa kolmantena. Juuri kun minua oltiin viemässä pois tutkimushuoneesta, tajusi kätilö katsoa sen lapsivesitestin. Negatiivinen. Siitä alkoi koko päivän jatkunut "veivaaminen". Pohdittiin, että otetaanko minut osastolle. Koska olin alkanut tuntea yhä kipeämpiä supistuksia, päätettiin osastolle viemisestä. Ainakin seurantaan. Leikkausjonosta minut otettiin pois.

Viimeinen mahakuva rv 37+2.

 
Klo 9:45 olin kirjautuneena osastolle. Samassa 3 hengen huoneessa oli minun lisäkseni kokenut synnyttäjä, jonka supistukset vain pahentuivat. Mies oli lähtenyt hoitamaan asioitaan ja minä jäin jännittelemään paikoilleni. Klo 11 tuli tieto, että minulta tullaisiin ottamaan verikokeet klo 12 mennessä. Klo 11:15 lääkäri tuli tekemään sisätutkimuksen: kohdunsuu kiinni, kaula lyhentynyt. Lääkäri oli sitä mieltä, että nyt täytyisi syödä - en olisi itse halunnut, koska syömisen jälkeen tulee olla ainakin 6h paastolla, jotta leikkaukseen voitaisi viedä. Kelloittelin supistuksia joita tuli 5-9min välein. Ne muuttuivat kivuliaammiksi.. Verikokeet tultiin ottamaan kesken ruokailun, klo 11:30 jälkeen.

Klo 13 mies palasi osastolle ja lähti sitten kuitenkin heti, syömään. Ja lopulta kotiin käyttämään koiraa ulkona. Huoneessa ollut nainen vietiin synnytyssaliin. Tilalle sain tuttavani, johon olin tutustunut netin kautta raskausaikana. Siinä me sitten oltiin, viereisissä sängyissä. Minä, odottamassa leikkaukseen pääsyä ja hän odottamassa synnytyksen käynnistämistä. Jossakin välissä iltapäivää sain tipan vasempaan käteeni. Ja alkuillan aikana, kun alkoi vihdoin vahvistumaan, että pääsisin leikkaukseen jossakin vaiheessa, laitettiin myös virtsakatetri paikoilleen. Se teki kaikista eniten kipeää siihen mennessä. Ja olo katetrin laittamisen jälkeen oli aivan kamala. Heikotti, oksetti ja itketti. Miehellenikin sanoin, että "voi kunpa tämän kaiken voisi vielä perua" ja toinen pelästyi, että halusin peruuttaa koko vauvan maailmaan tulemisen. Tarkoitin lausahduksellani kuitenkin leikkausta ja kaikkea muuta ikävää. Vauvan halusin maailmaan, heti, sormia näpsäyttämällä!

Klo 18 aikaan veivattiin yhä, että pääsenkö sinne leikkaukseen vai en. Nyt olin paastonnut 6h. Mutta päivystävällä oli leikkausjonossa selkä- ja jalkapotilaita, muita kiireellisiä sektiota tarvitsevia oli myös. Noin klo 19:45 illan todella mukava kätilö tuli huoneeseemme ja hihkaisi "arvatkaas mitä, nyt lähdetään". Saliin lähdettiin sitten todella nopeasti ja kyllä siinä jännitys kerkesi kasvamaan. Tärisin. Spinaalipuudutuksen laitto ei sattunut lainkaan ja aika nopeasti siinä mahasta alaspäin tunto turtuikin. Tai kyllä tunsin, mutten lainkaan kipua. Mies tuotiin saliin ja leikkaus aloitettiin. Oksetti, rintakehässä tuntui painetta ja tärisin hullun lailla. Verenpaine laski ja sain suoraan suoneen verenpainetta nostattavaa ainetta sekä lisää kipulääkettä. Vauva oli maailmassa klo 20:10, helminauha kaksi kertaa kaulan ympärillä. Ensirääkäisyt sai kyyneleet valumaan poskia pitkin. Hetken kuluttua sain nähdä vauvan kasvot muutaman sekunnin ajan vierelläni ja sitten mies lähtikin muiden matkassa pois salista.

Klo 20:15 alkoi kamala nyrkin kokoinen jatkuva kipu vatsassa oikealla puolen. Ensin tuskailin asiaa itsekseni pääni sisällä, mutta todennäköisesti sanoin siitä kuitenkin aika heti leikkaaville lääkäreille. Alkoi itkettää, kipu oli kamalaa. Lisänä oli paheneva tärinä, paineentunne rintakehällä ja oksettava olo. Siinä sitten lääkärit pyysivät kertomaan, että missä kipu on ja painelivat vatsapeitteitä, kunnes löysivät oikean kohdan. Toinen sanoi, että "se on kohdun oikea puolisko, se kyllä putsattiin niin hyvin ettei sinne mitään jäänyt". Sain taas lisää kipulääkettä ja kohta kysyttiin helpotuksesta, ei helpottanut. Sain happinaamarin kasvoilleni, itketti ja sattui aivan tajuttomasti. Nyrkin kokoinen kipu oli vain paikoillaan, eikä aaltoillut ollenkaan. Anestesialääkäri oli jossakin vaiheessa lähtenyt pois salista ja hänet jouduttiin kutsumaan takaisin paikan päälle. Kipulääkkeitä laitettiin leikkaussalissa ainakin 4-5 kertaa lisää. Jossakin välissä joku totesi, että se kipu saattaa johtua mahdollisesti siitä että kohtua supistava aine laittoi kohdun supistelemaan ja se supistus jäi päälle. Totesivat myös, että leikkauksen alkaminen puudutuksen jälkeen viivästyi muutamalla minuutilla ja heti vauvan pois ottamisen jälkeen halusivat tutkia tarkkaan kohdun muutokset. Sekin viivästytti omalta osaltaan "kokoon parsimista" ja täten spinaalipuudutuskin alkoi jossain vaiheessa heiketä. Oman muistikuvan mukaan pääsin salista pois hieman klo 21 jälkeen.

Heräämöön siirtyessä kipu vain jatkui yhtä pahana. Happinaamari vaihtui viiksiin. Heti antoivat lisää kipulääkettä ja soittivat puhelun vielä jollekin. Kysyttiin, että jos kipu pitäisi määritellä asteikolla 1-10, mihin sen laittaisin. Sanoin, että "9 ja puol, koska on pakko olla vielä jotakin kamalempaa olemassa". Sitten sanottiin, että "annetaan sulle nyt hieman vahvempaa lääkettä, tää voi pistää sut hallusinoimaan jänniä juttuja". En alkanut näkemään niitä jänniä juttuja, mutta tunsin kuinka kipu alkoi hiljalleen lievittyä. 15min päästä kysyttiin uudelleen asteikosta, sanoin kivun olevan luokkaa 7. Annettiin vielä toinen samanlainen kipulääke kanyylin kautta. Sen jälkeen ei tainnut kauaa mennä, kun alkoi tuntua siltä että sänky leijailee verhotangon yläpuolelle ja vastapäisellä seinällä olevat ilmanottoaukot ynnämuut härpäkkeet muuttuivat norsun päiksi! Eli kipu hellitti - JES! Siihen loppui samalla se hysteerinen itku ja tärinä. Sain vielä lievempiä kipulääkkeitä, kun haluttiin varmistaa että se kovin kipu on oikeasti poissa.

Klo 23 aikaan ilmoitin, että voisin olla valmis lähtemään osastolle. En ollut kuullut sanaakaan meidän pienokaisesta tai miehestä. Eivätkä kuulemma hekään minusta, joten mies oli autuaan tietämätön mun kokemuksesta. Klo 23:30 aikaan ihana yöhoitaja osastolta tuli hakemaan. Siinä vielä paikan päällä päätettiin painella kohtua ja vaihtaa puhdasta vaippaa housuihin. Kun oltiin hoitajan kanssa matkalla osastolle, hän kertoi että meidän vauva hengittelee hieman hassusti. Sanoi myös, että ei pidä huolestua siitä liikaa, mutta oli kuulemma hengittänyt normaalisti heti synnyttyään ja hetken kuluttua siitä oli hengitys muuttunut. Kun saavuttiin osastolle klo 23:50, jäätiin aulaan miehen ja vauvan kanssa kolmestaan, koska vierailuaika oli ohitse. Vauva hengitteli nukkuessaan tosiaan hassusti, sanoin että se kuulostaa aivan ankalta. Mies oli todella väsyneen näköinen ja halusi pikimmiten lähteä kotiin. Yöhoitaja tulikin aika nopeasti takaisin ja sanoi, että ottavat vauvan kansliaan yön ajaksi tarkkailuun ja saan yrittää nukkumista rauhassa. Vauva vietiin kansliaan, mies lähti ja minut vietiin huoneeseen. Yöhoitaja toi vielä pari pilleriä ja pienen jogurttimäärän syötäväksi. En meinannut saada nukahdetuksi, olisin halunnut purkaa sydäntäni jollekin mutta kellokin oli jo 01. Klo 4 aikaan kuitenkin havahduin siihen, että yöhoitaja tuli huoneeseen kertomaan vauvan hengityksen normalisoituneen.

 <3

Tyttäremme syntyi kiireellisellä sektiolla 1.10. raskausviikoilla 37+4.
Suunniteltu sektio olisi ollut rv 39+4.


- Ann

Soseiden maistelua

Meillä ollaan nyt muutamisen viikkoa maisteltu soseita. Ollaan edetty hitaasti ja pari viikkoa totuteltiin itse tehtyyn bataattisoseeseen. Tänään tein päärynäsosetta ja sitä jo muutaman suullisen neidille annoin. Toinen oli vaan niin väsynyt, että kiinnostus päärynäsoseeseen oli täysin nollassa. 3 kk:n neuvolassa meille sanottiin, että 4 kk iässä voidaan aloitella soseita. Kerroin neuvolan tädille, että ollaan aloiteltu maistelu ja hänelle se oli ok. Kunhan jätettäisiin lihojen aloitus sinne 4 kk:n ikään. Hänen neuvonsa oli myös, että 4 päivää olisi vähintään yhden vihanneksen tai hedelmän totuttelua kerrallaan.

Bataattisosetta.

Soseet valmistuvat itse tehtyinä todella helposti. Tarvitaan tuoreita vihanneksia tai hedelmiä kaupasta sekä kotoa sauvasekoitin tai blenderi, kattila, jääpalamuotteja/minigrip-pusseja ja hyvä astia soseen sekoittamiselle. Vihannekset/hedelmät täytyy kuoria ja pilkkoa, laittaa kattilaan ja lisätä sinne sen verran vettä, että ne juuri peittyvät. Kiehauttaa tarvitsee sen aikaa, että ne ovat pehmenneet tasaisesti. Sen jälkeen vesi on hyvä kaataa kattilasta pois, mutta ei kuitenkaan viemäriin vaan johonkin toiseen astiaan tai kattilaan. Keitinvettä voi tarvittaessa käyttää soseiden "löystyttämiseen". Eli keitetyt vihannekset/hedelmät kulhoon ja sauvasekoittimella soseeksi. Jos meinaa olla liian paksua, niin joukkoon pikkuhiljaa lisäten sitä keitinvettä. Meillähän on käytössä korvikkeet, joten sitä en laita soseiden sekaan ennen pakastusta. Lisään korviketta soseen joukkoon siinä vaiheessa, kun alan tarjoilla sitä vauvalle.

Päärynäsosetta.

Soseet kannattaa pakastaa pieninä annoksina. Itse olen tähän mennessä käyttänyt jääpalamuotteja. Niihin saa sopivia 2-4 teelusikallisen kerta-annoksia. Kun soseet ovat jäätyneet pakkasessa, on ne hyvä ottaa pois jääpalamuoteista ja sen jälkeen koota pakastepusseihin, joista saa nopeasti otettua sen verran jäätyneitä sosepalasia, kuin on tarvis. Jahka tuo soseiden määrä kasvaa, voi jääpalamuottien sijaan soseet pakastaa pienissä minigrip-pusseissa tai pakasterasioissa. Pakkasesta valmis sose on helppo ottaa esimerkiksi kylään lähtiessä mukaan.

Erilaisia soseita saa tehtyä esimerkiksi bataatista, porkkanasta, parsakaalista, kukkakaalista, päärynästä, omenasta, luumusta, marjoista.. Itse olen ajatellut totuttaa neitiä syömään jonkin aikaa aina yhtä uutta makua ja sitten alkaa tekemään esimerkiksi kasvissosetta ja hedelmäsosetta, missä on montaa eri kasvista ja hedelmää. Sen jälkeen voidaan alkaa maistelemaan niitä lihapitoisia.



- Ann

Tunnustus

Sain tämän ihka ensimmäisen tunnustuksen emmltä. Kiitos paljon! :)

Tämän tunnustuksen tarkoitus on saada huomiota suhteellisen uusille blogeille  joilla on alle 200 lukijaa.

Tässä säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Omat tunnustukseni jaan seuraaville blogeille:

 Me&my family

Rakkauteni 

Moments of happiness 

Minea ja Mirka 

Alttarilta äidiksi 

Painonpudotus

Aivan aluksi.. Ihanaa ja keveämpää alkanutta uutta vuotta jokaiselle! :)


Raskausaikana puhuimme miehen kanssa, että jahka vauva on maailmassa ja itse olen toipunut leikkauksesta, koittaa se aika jolloin alamme koko perhe katsoa tarkemmin ruokatottumuksiamme. Eli tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että nyt on vihdoinkin ylimääräiset herkut jätetty pois ja päivittäisessä ruokavaliossa on mukana kevyttä ja proteiinipitoista ruokaa. Ei liikaa, muttei liian vähääkään.

Raskausaikana kiloja kertyi aivan liikaa, reippaasti yli 20kg. Niistä ensimmäinen 10kg hävisi jo lokakuun puolella pois, tekemättä yhtään mitään. Nyt ollaan sitten karistelemassa ainakin vielä seuraavat 12kg. Silloin ollaan normaalipainoisessa lukemassa, jossa olin ennen raskautta. Vielä siitäkin olisi karistamisen varaa tarvittaessa.

Miehen tekemä sunnuntai-illan herkku:
Ehrmannia, sokeritonta mansikkakeittoa, banaania, omenaa ja tuoretta ananasta.

Olen tiputtanut painoani aiemminkin, mutten koskaan näin paljoa. Tällä hetkellä ollaan 4kgn päässä kiloluvusta, mitä painoin vuonna 2008 korkeimmillani. Koko homma polkaistiin käyntiin siis heti vuoden alusta ja tänä aamuna vaaka näytti -2kg viikon takaiseen. Oi että, miten hyvä mieli tuosta lukemasta tulikin :) Se antaa potkua tulevaan! Vaikka kyse nyt on taas liikkeelle lähteneistä nesteitä, mutta.. Nyt vaan kun saisi pidettyä sormet poissa herkuista - eli ehdottomasti kaiken moskan ostamisen on loputtava. Joulusta on vielä jäljellä jos jonkinlaista suklaapakettia, mutta kunhan vain niitä ei tule avatuksi niin pysyvät nekin syömättä. Suon itselleni tietenkin silloin tällöin herkkuja, enkä halua pitää ruokavaliotani liian tiukkana. Sipsit on korvattu kurkuilla, porkkanoilla, kukkakaalilla ja kevyellä kermaviilidipillä. On sekin nyt paremi, kuin 300g raffeleita.

Näillä mennään rauhassa eteenpäin, jottei tästä kaikesta tule pakkopullaa. Haluan takaisin vaatekokoon 36-38, jossa olenkin pääasiassa koko teini-iän ohittamisen jälkeisen elämäni ollut. Olen kerran aiemminkin onnistunut tässä, onnistun varmasti nytkin! :)

Minkä verran teille muille on tullut kiloja raskausaikana? Tai minkä verran painonne on joskus noussut korkeimmillaan? Oletteko keventäneet millä tavoin, jos olette?


- Ann