Joulukuu

Kuukausi kului vauhdilla, vaikka olin päivät kotona tekemättä juuri mitään ihmeellistä. Jotta sain parhaimman mahdollisen "toipumisrauhan", mies vei ipanat päiväkotiin töihin lähtiessään ja haki töistä tullessaan. Alkuun mies halusi, että autan jokaisena aamuna pukemisrumbassa. Itse en kokenut sitä parhaimmaksi vaihtoehdoksi, sillä uneni katkesivat viimeistään klo6. Päivisin en juuri koskaan muutenkaan tohdi nukkua, sillä seurauksena päiväunista koituvat unettomat yöt.  Miehen viimeisellä työviikolla ennen joulua sain "luvan" jäädä nukkumaan. Ja omat unet kestivätkin klo7-9 saakka. Alkoi tuntua olokin entistä jaksavammalta - vaikka se olikin yhä luokkaa "ylitsepääsemätön".

Koska olin kotona, päätettiin (tai siis minä halusin ja päätin) että joulun aikaan nautittaisiin aidosta kuusen tuoksusta ensimmäistä kertaa tässä talossa. Kuusi haettiin ipanoiden kanssa läheiseltä puutarhalta. "Pieni kuusi" olikin 230cm korkea, toiselta puoleltaan sopivasti tuuheampi ja sopi mainiosti olohuoneen nurkkaan. Hieman jouduttiin pituutta karsimaan ja askartelemaan ylijääneistä terassilautojen paloista tukia kuusenjalkaan, jotta se saatiin pysymään pystyssä. Hankittiin myös uudet kuusenvalot ja ipanat saivat koristella kuusen oman makunsa mukaisesti. Hieman saatoin avittaa ylempien oksien kanssa.

Parin päivän jälkeen viritettiin kuuseen vielä tuki siimasta, sillä se lähti uhkaavasti kallistumaan toiseen suuntaan. Juuri ennen jouluaattoa huomasimme, että kuusenjalkaan päivittäin laitetuista vesistä oli osa valunut alusmatolle ja täten myös parkettiin. Siinä sitä sitten yhdessä siivottiin ja mies jo ennätti kirota, ettei meille enää koskaan tule aitoa kuusta. Ehkäpä tuo mielipide on unohdettu jo ensi jouluksi. Kolme viikkoa annettiin kuusen ilahduttaa meitä sisällä ja ulos viemisestä lähtien se on piristänyt meitä vielä ulkona ja ikkunasta katsellessa.

Jouluaatto tuli. Omat sisarukseni kävivät päiväkahvilla ja yhdessä nautittiin ipanoiden riemusta ja lahjojen availun tuomasta jännityksestä.

Joulun välipäivinä koitti vihdoin odotettu ja pelätty kampaajalla käynti. Sairastelun, infektiokierteen, alhaisen hemoglobiinin ja varastoraudan vuoksi hiukset olivat katkeilleet todella rajusti. Ennen niin pitkää ja tuuheaa hiusta ei voinut enää pitää auki, vaan oli pakko turvautua leikkuuseen. Olin valmistautunut lyhyeen polkkatukkaan, mutta ihana kampaajani leikkasi kaikki pahimmat latvajämät pois niin, että lopputuloksesta tuli longbob. Päälle vielä uudet tummat ja vaaleat raidat, silläkin uhalla että hiukset jatkavat katkeiluaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Lopputuloksesta tuli erinomainen. Vaikkakin uusi lyhyempi hiusmalli kaipaa paljon totuttelua ja eritavoin laittamista, on pesu, kuivaus ja laitto huomattavasti nopeampaa.

Sitten sairastuin jälleen. Vuoden vaihtuessa mies hoiti rakettien paukuttelun ja lapsien ilahduttamisen.

Kaikenkaikkiaan voisi sanoa, että vuosi 2016 oli todellakin vuosi täynnä sairauskierteitä.

Viimeisimmät sairaalapäivät

Kertomus jatkuu. Olin siis päätynyt työterveyden kautta poikkeavan EKG:n ja monen muun diagnoosin kera sairaalaan sisätautien osastolle lisätutkimuksiin.

Takana oli neljä yötä sairaalassa ja osaston lääkärit palasivat töidensä pariin. Lounasaikaan sain itsekin kuulla loppuviikon tutkimuksien tulokset sekä tietää lähipäivien suunnitelmat. Luvassa oli käynti korvalääkärillä ja mahdollinen poskiontelon punkteeraus, jolta lopulta vältyin koska kuvien perusteella kertymä oli vähäisempi ja oireet eivät olleet pahat. Yskäkin tuntui rauhoittuvan. Lämpö pysytteli 37-37,6 välillä. Jatkuva väsymys ei ollut kaikonnut, olkapään jomotus kylläkin.

Uutta sydänfilmiä otettiin, poikkeamat EKG:ssa eivät olleet muuttuneet millään tapaa. Lääkärit konsultoivat seuraavana päivänä kardiologeja ja kaikkien tietojen pohjalta päätyivät siihen, että taustalla olisi jonkinlainen sydänlihastulehdus. Mihin mm. T-aallon inversio viittasi. Eli määräyksenä lepoa ja liikuntakielto. Sekä kuukauden verran sairaslomaa.

Hemoglobiiniarvot pyörivät sairaalassa ollessa 115-119 välillä. Rautavarastot olivat edelleen vajaat. Sovittiin, että joulukuun lopussa käyn päiväsairaalalla tankkaamassa suonensisäisesti lisärautaa. Lisäksi laittoivat lähetteen keuhkopolille. PEF-mittauksien arvot olivat viitearvoja matalampia ja en kokenut saavani keuhkoja avaavasta lääkkeestä hyötyä puhallusten välillä.

 

Kuudentena päivänä pyysin päästä kotiin. Kyseltiin, että pärjäisinkö varmasti kotona ja vakuutin pärjääväni.

Huvipuistoajelu sairaalassa

Kertomus jatkuu. Olin siis päätynyt työterveyden kautta poikkeavan EKG:n ja monen muun diagnoosin kera sairaalaan sisätautien osastolle lisätutkimuksiin.

Aamu alkoi syömättömyydellä, punnituksella, hapetusarvojen ja verenpaineiden mittauksella. Uusi EKG (sydänfilmi) otettiin myös. Lisäksi verikokeita otettiin erittäin suuri määrä kaikenlaisiin putkiloihin ja päniköihin. Painoni oli laskenut kuukauden takaisesta sairaalakäynnistä sen -4kg.

Osastolla hoitajat kauhistelivat kovaa yskääni ja sama hämmästely jatkui, kun huoneeseen saapui erikoistuva lääkäri, erikoislääkäri ja osaston ylilääkäri aamukierrolle. Pitkän keskustelun ja tutkimuksien jälkeen päättivät, että käyn vatsan ultraäänessä ihan ensimmäisenä ja sen jälkeen kardiologin luokse sydämen ultraääneen. Jälkeenpäin selvisi epikriisistä, että vatsan ultraäänen tehnyt lääkäri oli suositellut jatkoon vatsan TT-kuvausta, koska toisessa munuaisessa oli näkynyt kuroumaa/rakennehäiriöitä, joka saattaisi olla vain arpikudosta. Sydämen ultraäänen tehnyt lääkäri päivysti samaan aikaan, joten hän vastaili puhelimeen kesken tutkimusten. Mutta rakenteet olivat hänen mielestään kunnossa ja sydänlihaspussissa oli normaali määrä nestettä.

Iltapäivä koitti ja osaston ylilääkäri tuli uudemman kerran juttusille. Saisin vahvan antibioottikuurin, jonka pitäisi tehota esim. mykoplasmaan ja keuhkoklamydiaan, jos minulla sellainen olisi. Lisäksi minun tulisi tehdä PEF-mittauksia ja seurantaa, jotta nähtäisiin puhallusarvot ja saataisiin laajempi käsitys keuhkojen voinnista. Sitten käytiin pitkä keskustelu siitä, että mitä päivän aikana vielä tapahtuisi ja lääkäri myös kertoi, että jäisin osastolle viikonlopun ylitse.

Alkuillasta pääsin keuhkojen CT-kuvaukseen varjoaineen kera. Sitä edelsi osittain tuskainen laskimokanyylin laitto. Sopivan suonen löytäminen ei labran naiselta onnistunut ja sain moitteita huonolla paikalla sijaitsevista tatuoinneistani. Onnekseni oma sairaanhoitajani oli varma, että onnistuu kanyylin laitossa. Kyllä se vaatikin pientä ähertelyä ja verenvuodatusta, sairaalarannekkeen vaihdon - mutta onnistui ensimmäisellä yrittämällä.

CT-kuvausta odotellessa alkoi jännittää mm. se, että miltä se varjoaine tuntuisikaan. Mutta huoneeseen päästyäni kuulin, että tutkimus olisi muutamassa minuutissa jo ohitse ja ennen varjoaineen laittamista saisin tiedon. Tutkimuksen aikana kuvauskoneesta kuulisin ohjeita hengityksen pidättämisestä yms. Kun varjoaine lähti käden kanyylin kautta leviämään, olo muuttui hetkessä lämpimäksi ja onneksi hoitaja oli ennakolta kertonut, että loppuvaiheessa voisi tuntua siltä, että pissat tulisivat housuun - siltä se tuntuikin. Ja ilman tuota ennakkovaroitusta olisinkin ollut aivan varma siitä, että olisin laskenut alleni. Niin ei kuitenkaan ollut. Kaikenkaikkiaan kuvauksessa ei ollut mitään jännittämisen arvoista ja se oli ohitse todella nopeasti. Sitten vain takaisin osastolle juomaan paljon nestettä, että varjoaine poistuisi kehosta.

Viikonloppu meni samalla kaavalla. Aamuin oli samat tutkimukset ja päivää rytmittivät syömiset. Yskä alkoi selkeästi laantua ja Panacod auttoi aina hetkellisesti. Tohdin kolmantena iltana käväistä hetken huoneemme edustalla olevalla oleskelutilalla muiden osastolla olijoiden seurassa.

Ilmeisesti laskimokanyyli aiheutti samaisen käden olkapäähän älyttömän kivun ja jomotuksen, johon piti jälleen popsia Panacodia että sai nukutuksi.

Poikkeava EKG

Tapahtuneesta on pian jo kaksi kuukautta aikaa. Yksinkertaisesti en ole jaksanut kirjoittaa ajatuksia saati tapahtumia ylös matkan varrella, mutta nyt yritän saada tiivistetyn paketin osissa kasaan..

Marraskuu oli siis yhtä sairastelua meidän koko perheellä. Kun muut joulukuun alussa tervehtyivät, oma sairauskierteeni vain jatkui. Marraskuussa olin vain neljä kokonaista työpäivää töissä ja lopulta kävi niin, että joulukuussakin vain viisi kokonaista työpäivää.

Koska anemiasta oli sovittu kontrolli omalle terveyskeskuslääkärille, menin sinne kuulemaan verikokeiden tulokset. Tilanne oli se, että hemoglobiini oli 105, mutta rautavarastot yhä vajaat. Valitin 8 viikkoa jatkunutta yskääni, äänen käheyttä ja jatkuvaa sairauskierrettä. Lääkärin mielestä kaikki johtuisi anemiasta, heikentyneestä yleiskunnosta, huonosta vastustuskyvystä ja infektiokierteestä. Lääkäri suoritti normaalit tutkimukset anemia-asioiden lisäksi ja sydänääniä kuunnellessa tilanne muuttui niin, että lääkäri kuuli "selvän sivuäänen", jollaista ei ole aiemmin kuulunut. Ääntä tutkittiin istuen, selin ja välillä hengitystä pidätellen. Lopulta lääkäri totesi, että sivuäänen vuoksi minun tulisi mennä käymään EKG:ssa (sydänfilmissä) jahka olen parantunut taudistani ja vointini olisi muutenkin parempi. Menin niin hämilleni, etten osannut vastaankaan laittaa.

Kotiin päästyäni kuitenkin sivuääni, sairastelu, väsymys ja voimattomuus sai oloni epävarmaksi. Päätin soittaa seuraavana päivänä työterveyteen. Sain ajan samalle päivälle, heti työvuoron jälkeiseksi.

Pääsin samalle lääkärille, jolla olin viimeksikin käynyt. Pitkän keskustelun jälkeen lääkäri kuunteli sydänäänet ja totesi, että hänen mielestään se sivuääni on pikemminkin voimakas virtausääni, mutta kaiken oireilun vuoksi laittoi samantien labraan EKG ja verikokeisiin. Labran hoitaja kyseli heti filmin ottamisen jälkeen omia tuntemuksia ja aloin epäillä, että näinköhän siellä jotain kuitenkin näkyy.

Pääsin nopeasti takaisin lääkärin huoneeseen, jossa hän kyseli samat kysymykset ja totesi sitten, että hän kirjoittaisi lähetteen keskussairaalaan koska EKG on poikkeava. Kysyin täsmennystä ja vastaus oli, että "ei millään tapaa normaali". Eli ajelin kotiin ja mies kuskasi minut sairaalalle.

Pääsin nopeasti sänkypaikalle monitoreihin kiinni. Sydänfilmi oli poikkeava. Aina kun maatessani puhuin hoitajien ja lääkäreiden kanssa, pulssini hyppäsi yli 110 - vaikkakin oloni oli hyvin rauhallinen. Onnekseni edellisen käynnin samainen sisätautien lääkäri oli vielä paikanpäällä ja hän oli puheidensa perusteella hieman pahoillaan, että edelliskerralla olivat "vain" keskittyneet anemian diagnosointiin - koska kaikki oireet sopivat silloin siihen. Hän kuitenkin kertoi, että mitä tutkimuksia oli suunnitellut ja tuskin pääsisin heti kotiin.

Sitten lääkäri vaihtui. Lääkäri numero 2 oli sitä mieltä, että ei minua mikään vaivaa - ehkä influenssa tai uusi infektio vain, mutta laittoi kuitenkin keuhkokuviin ja otatti influenssatestit. Kello lähenteli iltayhdeksää ja en ollut vielä saanut varmuutta, että siirtävätkö osastolle vai pääsenkö kotiin ja töihin aamuksi. Vitsikäs hoitaja oli sitä mieltä, että näytin aivan kamalalta (sairaalta), enkä varmasti lähtisi sairaalasta ilman sairauslomatodistusta. Reilun tunnin päästä paikalle tuli päivystävä sisätautilääkäri nopeasti käymään ja kertoi, että sisätautien osastolla oli vain yksi paikka vapaana - mutta että hän oli suositellut, että ottaisivat minut suoraan sinne. Jäisin sairaalaan siis lisätutkimuksiin. Ilmoitin töihin, etten tulisi aamulla. Minut siirrettiin osastolle ja huoneeseen, jossa oli kaksi vanhempaa naista. Sain ikkunapaikan. Pienen iltapalan jälkeen puoliltaöin aloin nukkumaan.