Meidän perhe

Näin joulun odotuksen alla luin erään 10-vuotta vanhan lehtiartikkelin, jossa oli haastateltu uusperhettä joulun alla (äitiäni, hänen avopuolisoaan ja sisartani). Tuo artikkeli herätti monenlaisia muistoja mieleeni. Perheitä, niitä tosiaan on monenlaisia ja monen kokoisia. Kerronpa omasta perheestäni jotakin ennen ja nyt.

Kun olin lapsi, oli meillä iso omakotitalo, aidattu piha, koira ja auto. Perheeseeni kuuluivat äiti, isä, siskoni sekä veljeni. Siis unelmaperhe? No joo, jatkuvaa nahistelua ja kinastelua veljen kanssa, pikkusiskomme syrjintää unohtamatta. Villit ala-asteajat ja uhmakkaat kuumat kesäpäivät. En muista, että meidän perheessä olisi ollut ''asiat huonosti'' silloin, kun olimme pieniä. Isä kävi töissä ja äiti hoiti meitä pitkään kotona. Äiti ei tosiaankaan käynyt töissä, mutta opiskeli silloin kun olimme ns. hieman vanhempia. Vähistä rahoista lyhennettiin asuntolainaa ja äiti ompeli itse lähes kaikki meidän lasten vaatteet. Hankinnat mietittiin tarkkaan, mutta silti meillä riitti hyvin ruokaa ja leluja, joilla leikkiä.

Kun murrosikä koitti, aloin huomata eri tavalla erilaisia piirteitä äidistä ja isästäni, heidän suhteestaan toisiinsa. Muistan hirveitä riitoja, tavaroiden hajoittamisia, huutamista, itkemistä, syyttelyä.. Ja muistan useasti toivoneeni, puhuneeni myös veljeni kanssa, että ''kunpa nuo eroaisivat''. Olin varmasti todella haastava murkku; jätin tulematta sovittuna aikana kotiin, poltin tupakkaa ja join alkoholia varhaisessa vaiheessa. Jätin viikonloppuisin tulematta kotiin sovittuna aikana; saatoin tulla muutaman tunnin myöhässä tai ilmoittautua vanhemmilleni vasta seuraavana päivänä, vietettyäni yöni silloisten ystävieni kimppaopiskelija-asunnossa.

Muistan varmasti suurimpana hetkenä yhden vuoden vaihteen, jolloin nautimme alkoholia, poltimme tupakkaa ja ammuimme raketteja. Siis pidimme hauskaa suurella kaveriporukallamme, johon kuului tuolloin 12-14-vuotiaita tyttöjä ja 16-19-vuotiaita poikia, miehen alkuja. Me olimme niitä nuorimpia. Tapasin silloin ihanan 17-vuotiaan pojan, johon hullaannuin täysin. En halunnut lähteä kotiin sovittuna ajankohtana, koska pelkäsin että jos lähden tuon pojan luota, niin hänet joku muista kavereistani nappaa itsellensä. Joten uhmasin vanhempiani, suljin puhelimeni ja nukuin lattialla tuon pojan kainalossa aamuun saakka. Aamulla avasin hetkeksi puhelimeni, kuunnellakseni vanhempieni huolestuneet viestit vastaajassa, jonka jälkeen suljin puhelimen uudestaan. Enkä ilmoittanut itsestäni. Vietimme mukavan päivän suurella kaveriporukalla, minä tyytyväisesti pojan kainalossa. Rahaa ei kuitenkaan ollut kenelläkään suuria summia, joten alakerran pizzeriasta haimme porukalla yhteiset pitsat joista jokainen sai muutaman palasen. Päivän hämärtyessä omatuntoni alkoi soimaan; olisivatkohan vanhempani kotona huolesta soikeana.. Päädyin soittamaan heille puhelun. Puhelimessa puhuivat vuorotellen hermostuneet, äkäiset ja huolestuneet vanhempani, jotka vaativat minua palaamaan kotiin. Poliiseista he eivät olleet saaneet etsintäapua, vaikka olin vasta 12-vuotias ja teillä tietämättömillä. Koko tuon vuoden vaihteen vietin siis noin 2km päässä kodistamme. Sovimme puhelimessa, että isäni tulee alkuillasta minua vastaan yhteen tiettyyn paikkaan. Muistan, että pakkasta oli -30 astetta. Palelti kävellä ilman hanskoja kotiin, mutta en suostunt laittamaan isäni hanskoja käteeni. Muistan, kuinka puhuin tätini kanssa puhelimessa ja kolme sormeani oikeasta kädestä paleltuivat. Sattui niin kamalasti. Mutta vuoden vaihtuminen oli ollut todella ihana. Ja siitä sitten sainkin kärsiä, sillä vanhempani ottivat minulta kännykkäni pois ja määräsivät kaksi viikkoa kotiarestia. Itkin, huusin ja riehuin. Yritin saada vanhempani ymmärtämään, että minun on pakko soittaa sille pojalle, etten menetä häntä. Tuona iltana vanhemmat katkaisivat sähköt hetkeksi huoneestani, koska soitin musiikkia niin kovalla kuin vain stereoillani pystyi soittamaan. Lopulta sain soittaa seuraavana päivänä lankapuhelimestamme. Kouluun palattua näin tuota poikaa nopeasti ja salaa. Viikon arestin jälkeen vanhempani heltyivät ja antoivat pojan tulla meille kylään. Tuota ensimmäistä suhdetta kesti kevääseen saakka, kunnes poika jätti minut tekstiviestillä - hän oli ihastunut uudestaan entiseen tyttöystäväänsä (joiden uudelleen alkanut juttu kyllä kaatui pian). Tuona eropäivänä isäni halasi minua lohduttaakseen, ensimmäistä kertaa moniin vuosiin. Äitini muistaa varmasti loppuelämänsä, kuinka itkin huoneessani lukuisia päiviä, iltoja ja huudatin stereoillani Yön Rakkaus on lumivalkoinen -kappaletta. Itse en sitä juurikaan muista.

Tuon vuoden jälkeen vanhempani päättivät erota. Siskollemme se oli todella raskasta. Me taisimme veljeni kanssa olla helpottuneita, mutta silti hieman epäuskoisia asiasta. Saimme veljeni kanssa päättää, että jäisimmekö isämme kanssa asumaan vai muuttaisimmeko äitimme kanssa pois. Halusimme jäädä veljeni kanssa omakotitaloon. Äitini ja siskoni muuttivat pois ja asuivat noin 2km päässä ensimmäisen vuoden ajan eron jälkeen. Kunnes äitini tapasi uuden miehen ja he muuttivat yhdessä 300km päähän meistä. Vanhemmat olivat siis eronneet ja koulussa asiaa surkuteltiin opettajien toimesta. Saimme paljon ''anteeksi'' eron dramaattisuuden varjolla, käytimme eroa hyväksi monessakin asiassa. Nyt äiti ei pystynyt enää kontrolloimaan meitä samaan vanhaan tapaan ja isämme, todennäköisesti meitä miellyttääkseen, antoi periksi monissa asioissa, pahoissakin. Äitini ja siskoni olivat yhä perhettäni, mutta kotona asuimme enää minä, veljeni ja isämme. Se oli silloin meidän perhe. Äidilläni ja siskollani oli uusi perhe, johon oli vaikea tuntea itsensä kuuluvaksi - todennäköisesti pitkän välimatkan ja harvojen tapaamisten vuoksi.

Meidän perheestä tuli lopulta uusperhe, kun isämme tapasi uuden naisen jolla oli kaksi lasta, joista toinen asui vielä kotona. Meni vuosi tai kaksi, kunnes tämä nainen ja hänen tyttärensä muuttivat omakotitaloomme. Vastustimme asiaa, emme pitäneet uudesta äitipuolestamme aina.

Kun täytin 18-vuotta, muutin omakotitalosta pois omaan esimmäiseen vuokrakämppääni. Yksi suurimmista syistä oli äitipuolemme, jonka kanssa en vain yksinkertaisesti tullut enää toimeen. Syitä oli monia. Perhe olin nyt minä; yksin asunnossani. Mutta perheeseeni kuuluivat myös isäni, veljeni, äitini ja siskoni.

Oli monenlaista elämää opiskeluiden, töiden ja vapaa-ajan puolella monen vuoden ajan. Kunnes tapasin kolme vuotta sitten avopuolisoni, kihlattuni. Ja kunnes me ''perustimme perheen'', johon kuuluu tyttäremme ja vielä syntymätön poikamme. Me olemme nyt perhe.

Perhe, jonka haluaisin pitää eheänä ja yhtenäisenä, elämämme loppuun saakka. Mutta tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää. Nyt asiat ovat hyvin. Elämme ensimmäisessä yhteisessä omakotitalossamme auvoista perhe-elämää, kaikkine haasteinensa toki. En ole koskaan kuvitellutkaan, että elämä olisi pelkkää ruusun terälehdillä tanssimista. Emmehän me edes tanssi! :) Mutta lapset, kaikkine hyvine ja haastavine asioinensa; he ovat <3 ja tekevät meistä perheen. Omanlaisen, meidänlaisen perheen.

Hyviä ja huonoja muistoja mahtuu jokaisen ihmisen elämään. Omista muistoistani haluan pitää yllä niitä hyviä ja erityisesti hauskoja muistoja, ne tuovat omanlaisensa turvan. Mutta kaikkia huonojakaan muistoja en halua unohtaa, sillä ne muistuttavat niistä asioista, mitä ei kannata itse tehdä tai kokea enää toistamiseen. Voimme vain toivoa, ja pelätä, että lapsiemme lapsuus sekä nuoruus olisi paljon parempaa, erilaisempaa, kuin mitä olen itse aikanani kokenut. :)


- Ann