Ensimmäinen vuosi avioparina

Kaksitoista kuukautta - aika kuluu tosissaankin vauhdilla. On siis kulunut vuosi siitä, kun avioiduimme maistraatissa. Parisuhdetta ja yhdessä kuljettua matkaa ennen avioliiton auvoiseen satamaan astumista ennätti kertymään seitsemän vuoden verran. Kuten olen vuosien saatossa tännekin kirjoitellut useaan otteeseen, on nämä vuodet pitäneet sisällään paljon vuoristoradan kaltaisia ylä- ja alamäkiä. Pysähdyin muistelemaan ja voisin sanoa, että kaikki yhteiset kahdeksan vuotta ovat pitäneet sisällään jonkinlaisia kriisejä, olivat ne sitten vain toista aikuista koskettavia mutta loppuviimein koko perheeseen vaikuttavia asioita.

Vaikka eräänkin kriisin keskellä olemme pohtineet, että parhain ratkaisu tilanteeseen olisi ero - emme ole siihen lopputulokseen kuitenkaan päätyneet. Tai siis itseasiassa olemme kerran työstäneet eroa jo pitkälle saakka kaikkine tavaroiden jakoineen, mutta lopulta päätyneet antamaan vielä suhteellemme mahdollisuuden eheytyä. Pitkälti näihin mahdollisuuksiin vaikuttavat ipanat, niin hyvässä kuin pahassa. Ilman ipanoita emme varmasti olisi jaksaneet yrittää näinkään montaa kertaa - olisimme antaneet periksi paljon helpommalla. Välitämme valtavasti toisistamme ja vuodet tapahtumineen ovat selkeästi kasvattaneet meistä erilaisia yksilöitä, kuin mitä silloin tavatessamme olimme. On paljon asioita, mitä itse olisi voinut tehdä toisin tai jättää kokonaan tekemättä. On myös paljon asioita, mitä puoliso olisi voinut tehdä toisin. Mutta onhan se rakkautta, että loppuviimein hyväksyy toisen muuttumisen - antaa tilaa kasvaa. Se, millä tavalla muuttuminen itse kussakin tapahtuu, on sitten eri asia. Ja pystyykö toisen tekemät virheet lopulta hyväksymään ja antamaan anteeksi? Siinäpä se.

Eikä oikeastaan voi sanoa, että avioituminen olisi mullistanut elämämme totaalisesti. Karrikoidusti voisi todeta, että avioliitto näkyy itselläni lähinnä nimettömässä, johon sain toisen sormuksen kihlasormuksen kaveriksi, sekä uutena sukunimenä. Meillä on ollut suhteen alusta alkaen molempien nimet niin auto- kuin asuntolainoissakin. Molemmilla on omat pankkitilit ja omat rahat, molemmat lyhentävät omat osuutensa lainojaan ja maksavat omat menonsa. Mutta pitkälti taloudellinen vetovastuu on ollut vuosien aikana kuitenkin miehellä (siihen riittänee maininta; paremmat tulot). Emme avioituessa myöskään tehneet avioehtoa - koska koko suhteen perusajatus on ollut jakaa omaisuus keskenään.

Yksi parhain asia on kuitenkin avioliitossa se, että nyt meillä on koko perheellä yhteinen sukunimi. Itselleni sillä on ollut suuri merkitys kaikkien vuosien aikana, että olen ollut perheessä ainut eri sukunimellä oleva. Pohjalla on ollut se, että olen nuoresta saakka inhonnut omaa tyttönimeäni, joten siitä eroon pääseminen on ollut myös helpottava kokemus. Tyttönimeen sisältyy niin paljon huonoja muistoja, leimoja, niin yksityis- kuin työelämästäkin. On toisaalta helpottavaa, että naimisiin meneminen tapahtui samaan aikaan kun aloitin uuden alan opiskelut. Uudella alalla minut tunnetaan alusta alkaen tällä uudella nimelläni ja vanhalla alalla kukaan ei tunnista uutta nimiyhdistelmääni.

Ja se avioliiton tuoma nimitys: vaimo. On se vaan mahtavaa kuulla kerta toisensa jälkeen, kun se on oikeasti virallista.

Ensimmäinen vuosi avioliittoa piti sisällään mm. häämatkan ulkomaille, ulkomaanmatkan perheen kesken, haasteita ja onnistumisia. Ryhdyimme myös tavoittelemaan seuraavaa yhteistä unelmaamme, omaa haavettamme. Eli katseemme siintävät yhteisessä tulevaisuudessa, yhteisissä suunnitelmissa. Koskaan ei voi tietää varmaksi huomista, mutta turha sitä on murehtia sellaista mistä ei ole varmuutta.

On tärkeää muistaa, ettei parisuhde ole pelkkää auvoa ja onnellisuutta. Kuljetaan päivä kerrallaan eteenpäin, pyritään löytämään päivistä enemmän positiivista mikä antaa molemmille voimaa niinä huonoinakin päivinä. Ja se toisen kuunteleminen sekä yhdessä keskusteleminen, ääneen omien mietteiden sanominen - se on ehdottoman tärkeää, koska emmehän tiedä toistemme pohjimmaisia ajatuksia. Puhutaan vaikeatkin asiat läpi, eikä lakaista asioita maton alle tai mennä vihaisina eri sänkyihin nukkumaan. Parisuhteessakin saa olla toisen kanssa eri mieltä. On eri asia hyväksyä toisen mielipide, kuin vängätä väkisin vastaan ja pyrkiä jyräämään toista omalla mielipiteellään. Ei aina tarvitse olla samaa mieltä, toisinaan voidaan tehdä myös kompromisseja. 

Ja se läsnäolon tärkeys. Se, että ollaan toisillemme oikeasti läsnä - eikä uppouduta esimerkiksi somen maailmaan yhteisinä hetkinä. Läsnäoloon liitettynä läheisyys. Ei kokoajan tarvitse olla toisen iholla kiinni, mutta ne hipaisut ohi mennessä ja koskettaminen sohvalla yhdessä ollessa. Toisen kainaloon hakeutuminen sopivina hetkinä. Nuo hetket lisäävät onnellisuuden tunnetta, tuovat meitä lähemmäksi toisiamme.

Tässä on hyvä olla.

Kuukausi rautatankkauksesta

Viimeisimmästä laskimoon annetusta rautatankkauksesta on kuukauden verran aikaa. Sain tankkauksessa ensimmäistä kertaa Monoferia, sillä aiemmin saamaani Ferinjectiä ei ollut silloin saatavilla. Joitain eroja valmisteiden välillä selkeästi on ollut. Ferinjectin jälkeen on noussut aina korkea kuume muutaman päivän ajaksi, mikä on romahduttanut voinnin myös totaalisesti. Nyt Monoferin annon jälkeen ei samanlaista kuumetta noussut. Meillä kylläkin sairasteltiin samalla viikolla ja noin 5 vuorokauden jälkeen itselleni kuumekin nousi, mutta mielestäni se johtui flunssasta joka kiersi jokaisen perheenjäsenen läpi.

Voinnin kohentumisessa en ole huomannut vielä suuria tai merkittäviä muutoksia. Pahoinvointi (joka on verrattavissa ympärivuorokautiseen raskauspahoinvointiin ilman oksentelua) kuitenkin kaikkosi ensimmäisellä viikolla tankkauksesta, mikä oli myös suuri helpotus. Olo on kuitenkin yhä uupunut, väsynyt ja särkyinen. Näköhäiriöitä tulee edelleen, ovat ehkä hieman muuttaneet muotoaan - mutta ei missään nimessä poistuneet.

En tiedä liittyykö käsien uudenlainen oireilu rautaan tai sen puutteeseen, mutta viimeisimmät pari viikkoa kämmenet ja sormet ovat olleet totaalisen pökkelöt. Nivelissä on särkyä ja jäykkyyttä, välillä puristusvoimat ovat olleet täysin kadoksissa. Olen yrittänyt antaa käsille mahdollisimman paljon lepoa ja välttänyt esimerkiksi puhelimen tai tietokoneen näppäilemistä. Rasvannut käsiä normaalia enemmän. Pieniä helpotuksia on selkeästi tullut myös kovimmissa säryissä otetuista särkylääkkeistä. Jännittää silti, että onko tämä nyt jotain uutta oireilua jostain uudesta vaivasta... En kuitenkaan ole nähnyt vielä tarpeellisena olla yhteydessä lääkäriin. Mutta jos oireiden pahenemista ilmenee, olen varmasti yhteyksissä.

Seuraava kontrolli lääkärin kanssa sovittiin kevään ja kesän taitteeseen. Silloin katsotaan, ovatko ferritiini tai hemoglobiini kokenut suurempia muutoksia sitten tankkauksen tai onko cyklokaproneiden ottamisella ollut vaikutusta. Sen verran mainittakoon, että kahtena vuorokautena otetut cyklokapronit hillitsivät runsasta kuukautisvuotoa aivan mielettömästi. Mutta kesto ei vähentynyt, oikeastaan tiputtelu lisääntyi kahdella vuorokaudella. Mutta mieluummin jopa se, kuin jatkuva unettomuus, ohivuodot kaikkine sängyn vuorauksineen ja vessassa jatkuvasti ravaamisineen.

Kirjoittelukin on jäänyt nyt totaalisen taka-alalle. Meillä on pienempia ja suurempia projekteja vireillä, jotka vievät välillä kaikki vapaat minuutit vuorokaudesta selvittelyineen ja pähkäilyineen. Asioiden toteutuessa puhutaan kuitenkin suuremmasta elämänmuutoksesta, ainakin ipanoiden osalta. Mutta niistä kerron varmasti myöhemmin enemmän.

100 päivän somelakko

Edellinen vuosi oli blogin osalta totaalista hiljaisuutta. Vuoteen mahtui paljon kaikenlaista ja kiirettäkin välillä piti, vaikka niinsanottua lomailua taisi koko vuodelle kertyä 15 täyttä viikkoa. Päädyin sopivassa välissä vuotta aloittamaan somelakon, jonka kestoa en etukäteen määritellyt vaan menin eteenpäin päivä kerrallaan.

Millä tavoin lakko konkretisoitui? Somelakon ajaksi poistin kaikista someen liittyvistä puhelimen sovelluksista ilmoitukset käytöstä ja piilotin samaiset kuvakkeet myös näkyvistä (mm. Facebook, Instagram). Ajatuksella ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Somelakosta päädyin infoamaan aktiivisimmissa kanavissa, koska viimeisten vuosien aikana läheisiin ja kavereihin pidetty yhteydenpito on siirtynyt pääasiassa juurikin sinne somen puolelle. Täten sain tärkeät tyypit tietoisiksi siitä, että minut saa kiinni soittamalla / WhatsAppin kautta.

Miten lakko sitten lähti käyntiin? No, ensinnäkin sormet hakeutuivat puhelimelle lakon alussa hyvinkin tiuhaan - siis täysin luonnostaan, itsestään. Vanhasta totutusta muististaan. Sormenjälkitunnistin avasi hetkessä lukituksen ja katse hakeutui välittömästi tuttujen appien kohdalle - välittäen samantien viestiä aivoille ”Ai niin, se lakko”. Meni useampi viikko, että siitä pinttyneestä tavasta alkoi päästä eroon. Siinä ajassa tuli jo todettua, että puhelimen käyttö ja some todellakin hallitsee arkea ja siitä on tullut tapa, josta menee näköjään oma aikansa vieroittua.

Miksi päädyin lakkoon? Addiktio. Riippuvuus. Tämä kuvaannee parhaiten sitä, mitä somesta oli vuosien saatossa itselle muodostunut. Olen nuoruusvuosista alkaen roikkunut netin ihmeellisessä maailmassa tietokoneen kautta. Tutustunut lukuisiin ihaniin ihmisiin ympäri Suomea ja solminut sen kautta aikoinaan muutaman parisuhteenkin (joka siis silloin aikoinaan siirtynyt ircistä irl-maailmaan). Ja itseasiassa meidän nykyinenkin suhde on saanut alkunsa kuin mistä muualtakaan, netistä - treffipalstalta. Ipanoiden raskaus- ja vauvavuosina Facebookin puolelle perustetut ”mammaryhmät” ovat olleet todella suuri henkinen tuki. Sitä kautta sain tutustua mahtaviin naisiin, äiteihin, jälleen ympäri Suomea. Pidimme useasti somettamisen lisäksi puistotreffejä ja reissasimme kauemmas toisille paikkakunnillekin vauvojen kanssa. Järjestimme myös yhteisiä mökkiviikonloppuja ilman lapsia. Aivan mahtavaa! Ilman ryhmiä olisin ollut todella yksin vauvavuosien aikana. Liityin Instagramin käyttäjäksi vuonna 2012 ja olen sinne puolelle omalla naamallani julkaissut vuosien saatossa 4000 kuvaa, joista olen puolet poistanutkin ajan saatossa. Kuvien ottaminen, tarinoiden kuvaaminen, muiden kuvien ja tarinoiden seuraaminen... kaikki vie hurjasti päivittäin aikaa.  Välillä tuntui siltä, ettei jaksa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla luuri kädessä. Eikä aina vaan aivan välillä, vaan paljonkin.. Päädyin aloittamaan lakon siinä vaiheessa, kun se itsestäni hyvältä tuntui. En kenenkään painostuksesta. Aloite lähti siis itsestäni.

Oliko lakosta jotain hyötyä? Noh, koska somettaminen hallitsi aikaisemmin päiviä ja toisinaan myös öitä, oli ero somettomaan aikaan huomattava. Keskitin kaikki energiani ipanoihin - ehkä myös hieman puolisoonkin sekä opintoihin. Miehen kommentit somettomasta minusta olivat alun jälkeen ”Olet kuin eri ihminen. Olet paljon iloisempi, kiinnostuneempi, maltillisempi ja vähemmän kiukkuisempi, kun ei olla kokoajan keskeyttämässä”. Totta. Toisaalta koin olevani myös yksinäisempi. Ei ollut niitä netissä hengaavia kavereita siinä käden ulottuvilla, joille jakaa omia ajatuksia tai pohdintoja. Ei mies jaksa kuunnella saati keskustella samalla tavalla, kuin naispuoliset kaverit. Mutta ehdottomasti lakosta oli pääasiassa pelkkää hyötyä. Koin olevani todella paljon stressittömämpi, vapaampi. Kuvien ottaminen lakon aikanaan väheni huomattavasti, keskityin katsomaan maailmaa omilla silmilläni - ilman puhelimen ruudun läpi katsomista - tallentamaan näkemäni silmilläni. 

Jäinkö jostain paitsi lakon aikana? Varmasti. Useampi tapahtumakutsu meni ainakin täysin ohitse (huomasin jälkeenpäin). En somettomana ”elänyt siinä hetkessä”, kun muut päivityksiänsä tekivät. Mutta en usko, että olisin jäänyt mistään konkreettisen suuresta paitsi. Hyvin kuitenkin kaverit viestittivät WA:n kautta, esimerkiksi kihlautumiskuvat tulivat henk.koht. viestillä saatesanoin "kun et nyt somessa ole näkemässä..."!

Miksi juuri 100 päivää lakkoilua? En tosiaan lakkoa aloittaessa määritellyt minkäänlaista kestoa. Päivä nro 57 kohdalla useampi kaverini kertoi kaipaavansa kuvapäivityksiäni, mutta siinä vaiheessa kerroin hymyssä suin jatkavani lakkoa. Havahduin päivä nro 98 kohdalla, että nyt voisi alkaa olemaan aika lähestyä jälleen somea. Päätin kuitenkin odottaa vielä muutaman päivän ajan, että saavuttaisin maagisen tasaluvun.

Onko lakon jälkeen palattu takaisin aikaisempaan aktiivisempaan somettamiseen? Lakon jälkeen palaaminen someen tapahtui hitaasti. Ensimmäisellä viikolla taisin suomettaa tunnin, seuraavalla kaksi ja kolmannella päiviä oli jo useampia. Tällä hetkellä somessa tulee roikuttua lähes päivittäin. Välillä tunti riittää, välillä ruutuaika kertoo päivässä kuluneen jopa kahdeksan tuntia luurin parissa. Puolustuksena sanottakoon, että monia opiskeluihin liittyviä asioita tulee myös hoidettua luurin kautta. Mutta yritän pitää somettamisen vielä jollain tapaa ”hallinnassa”, suhteellisen pienenä. Jos suinkin mahdollista.

Somelakkoa voin suositella. Ei sen tarvitse 100 päivää kestää. Se voi olla päivässä tunti tai useampi. Päivä tai kaksi. Viikko tai kaksi. Jopa kuukausi tai toinen. Se, minkä itse tarpeelliseksi näkee ja mitä itse haluaa. Kaikki lähtee omasta itsestään ja omasta halustaan ”irtaantua” addiktoivasta asiasta.

Koetko, että some hallitsee tai ei hallitse sun elämää? Vai onko sun somettaminen hyvällä tasolla omasta mielestäs? Vai kaipaisitko irtaantumista?

Rautatankkaus ja resepti

Visiitti lääkärillä sujui ennakkojännityksestä huolimatta oikein hyvin. Tällä kertaa rautavarastoarvo (ferritiini) ei ollut sieltä huonoimmasta päästä, mutta viittasi viitearvojen rajalla keikkuessaan selkeästi siihen, että laskusuhdanteessa ollaan jälleen ja olotila ei tästä tule kohenemaan ilman rautatankkausta. Ihanaa, etten joutunut lainkaan kyseenalaistamaan tankkauksen tarpeellisuutta vaan lääkäri oli itse sillä kannalla.

Kävimme yhdessä läpi tutkimushistoriaani ja pohdimme, että miten teemme jatkossa. Lääkärin ehdotuksesta päädyttiin siihen, että testaan seuraavaan kontrolliin saakka kuukautiskierroissa traneksaamihappoa. Lääke estää verihyytymiä liuottavan entsyymin vaikutusta, minkä johdosta verenhukka vähenee - eli tarkoituksena olisi saada kuukautisvuotoa hillittyä. Ja sitä kautta voitaisiin vertailla, että onko sillä vaikutusta rautavarastojen suhteen. Traneksaamihappoa otetaan lääkärin määräyksen mukaisesti kuukautisvuodon alussa vuodon runsaimpina päivinä. 

Seuraavassa kontrollissa myös ilmeisesti pohdittaisiin tarkempia gynekologisia tutkimuksia, mitkä tehtäisiin sisätautien puolella sairaalassa. Moisia tutkimuksiahan ei ole tehty sitten raskausaikojen ja kohdusta saattaisi löytyä jotain selitystä myös raudanpuutteeseen liittyen (vuodon syy lähinnä). Sitä lähetteen mahdollisuutta jään siis odottamaan kevääseen.

Lääkäri otti puheeksi myös tulevaisuuteen liittyvän asian, nimittäin kohdun poiston. Ikäni puolesta hän ei nähnyt sitä vielä toteutettavana vaihtoehtona, mutta mahdollisuutena. Ja tosiaan, en vielä itsekään kohdunpoistoa haluaisi. Se vie samalla totaalisesti mahdollisuudet raskauteen - vaikka meidän lapsiluvunhan pitäisi olla jo tässä. Mutta kyllähän haaveilla saa, vai? 

Voimattomuus

Viimeisin viikko on ollut aivan mehuton. Siis tarkoitan, että voimat ovat olleet täysin kadoksissa mielenkiintoa myöten. Oli päivässä sitten tapahtumia tai ei, on lamaanuttava väsymys jatkuvasti läsnä ja huomaan hakeutuvani sohvalle viltin alle jatkuvasti. Toden teolla saan tsempata itseäni, että jaksaisin suoriutua pakollisista arkisista askareista. Kyyneleet valuvat ihmeellisistä asioista, mikä ei ole aivan normaalia itselleni. En jaksa kiukkuilla, mutta miehen osalta tulen väärinymmärretyksi aikalailla päivittäin. Ja miestä ärsyttää, kun makoilen vain sohvalla tai olen tekemättä mitään.

Sunnuntaina mies ehdotti, että jos kovan pakkasen myötä veisinkin neidin elokuviin - visiittiä olimme suunnitelleet yhdessä aiemmin. Mietin hetken, että miten asian esittäisin hänelle.. En yksinkertaisesti jaksa, ei ole voimia lähteä elokuviin. Ei voimia lähteä ihmisten ilmoille. Väsymys, aivosumu, päässä jyskyttävä särky ja paine hallitsee olotilaa. Näköhäiriöitä oli ollut pitkin aamua. Päätin sanoa asian mahdollisimman lyhyesti, joten kerroin että olen väsynyt, kroppaa särkee ja en jaksa. Hänelle se oli siinä hetkessä ok. Kunnes illalla yksi tökerö kommenttini sai miehen avautumaan, että häntä ärsyttää kun pakenen arkea väsymyksen turviin. Sanoi hän muutakin ja annoin rauhassa sanoa ne todelliset ajatukset ulos. Mutta toki niistä kaikista sanoista myös loukkaannuin. Taas ollaan tilanteessa, jossa olotilani ei selkeästi näy ulospäin. Kuten käden tai jalan murtuma, kipsi. Miehen on vaikea suhtautua asiaan. Vaikka ollaan diagnoosin turvin tätä asiaa reilun kahden vuoden ajan eletty läpi.

Illalla jonkin aikaa olin mahdollisimman vähin äänin kunnes kerroin suoraan miehelle, että olin hänen sanoistaan hieman loukkaantunut. Rauhallisesti lasten nukkumaan mentyä puhuimme asiasta uudelleen, kerroin tarkemmin tuntemuksistani ja mies kyseli, että toivonko jotain selkeää verikokeista löytyvän tai lääkärin uutta diagnosoivan. Sanoin, että lääkärin kohtaaminen hermostuttaa. Sillä sama ihminen noin kolme vuotta sitten totesi, että "väsymys kuuluu pikkulapsiarkeen". Sivuutti kommenttini siitä, kuinka en tuntenut oloani normaaliksi ja väsymykseni oli aivan erilaista kuin univajeesta tuleva väsymys. Ja tuosta noin puolen vuoden kuluttua pitkän flunssakierteen jälkeen kroppa alkoi laittaa vastaan, päädyin työterveyden kautta lähetteellä sairaalaan, jossa sain ensimmäisellä visiitillä verensiirron ja rautatankkauksen diagnoosilla "vaikea anemia".

En tietenkään toivo, että lääkäri olisi edellisen kohtaamisen tavoin yhä vähättelevällä linjalla. Toivon, että labroista löytyy jälleen alhainen ferritiini, joka omalta osaltaan selittää nämä olotilat ja tuntemukset. Ja että lääkäri tekee selkeän suunnitelman jatkon suhteen, että miten edetään ja minkälaisella tarkkailulla. Ja tietenkin, että hän määrää samantien rautatankkaukseen (1000 mg) ja seuraavan kontrollin/tankkauksen lähitienooseen. Enkä toivo, että saisin minkäänlaisia uusia diagnooseja.

Tällä viikolla on siis labrat ja lääkärissä käynti. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät ja rautatankkauksen saan, romahtaa jälleen yleisvointi hetkellisesti ja kuume nousee korkealle muutamaksi päiväksi. Katsellaan siis, miten käy.