tiistai 15. tammikuuta 2013

Päivä, josta tuli ikimuistoinen

Tarkoituksena olisi jakaa teille nyt vihdoin 3,5kk jälkeen, kertomus synnytyksen kulusta. Ja koska en synnyttänyt alakautta, on tämä pikemminkin kertomus siitä päivästä, joka muutti meidän elämämme. Varoituksena: saattaa sisältää herkkähipiäisille ällöjuttuja.

1.10.2012
Klo 00:00. Istuin vessassa jo toistamiseen. Sunnuntai vaihtui maanantaihin. Väsytti, mutta ei väsyttänyt. Mahassa tuntui ikävältä, kaikki tuli ulos. Klo 01:00 istuin jälleen vessassa ja tein huomion, että vessapaperi kastui vaaleanpunaisesta nesteestä. Muistin "vessapaperitestin" ja testasin tämän vaaleanpunertavan nesteen läpäisykyvyn kahden vessapaperikerroksen kera. Läpi meni niin, että holahti. Tietenkin ne olivat viimeiset vessapaperit rullasta, eikä kaapeissa ollut lisää. Oli pakko lähteä hakemaan lisää paperia vaatehuoneen kätköistä. Nestettä valui pitkin reisiä ja sääriä, aina lattialle saakka. Tuota tihkumista kesti reilun tunnin ajan. Ei siis mitään älytöntä määrää, minkä tuo "tihkuminenkin ehkä kertoi". Alapää oli tulessa, eli turvoksissa. Päätin mennä yrittämään unta. Vuorasin sängyn pissasuojalla ja pyyhkeellä. Mies nukkui tulevassa lastenhuoneessa, sohvalla. Nukuin puoliunta kaksi tuntia. Nousin ylös ennen klo 5 aamulla. Kömmin vielä takaisin sänkyyn, mutta nukkumisesta ei tullut enää mitään. Kyljellä ollessa tuli huono ja kuumeinen olo. Lämpökin kuumemittarin mukaan kohosi hieman. Sitä nestettä ei enää tullut. Klo 06:20 soi miehen herätyskello. Istuin silloin jo keittiönpöydän ääressä. Miehen tullessa keittiöön, kerroin että taitaa olla aika soittaa synnytysosastolle. Olipas siinä aikamoinen pala purtavaksi vasta heränneelle. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulemaan paikan päälle näytille. En ollut vielä pakannut sairaalakassia, joten pakkasin tavaroita ja siistiydyin samaan aikaan. Mukaan tuli aivan liikaa turhaa. Jännitti. Aivan älyttömästi jännitti. Nytkö se syntyy -pyöri vain mielessä.
 
Noin klo 7:10 saavuimme synnärille jossa meikäläinen laitettiin käyrille 30min ajaksi. En tuntenut silloin vielä supistuksia, mutta aina kun vauva pyöri mahassa teki se niin pirun kipeää. Ai nekö oli niitä supistuksia? Aivan erilaisia tuntemuksia, kuin mitä raskausaikana.. Supistuksia kuitenkin piirtyi säännöllisesti käyrille. Jouduimme odottelemaan juuri vuoron aloittanutta lääkäriä tovin. Noin klo 8:30 pääsimme lääkärille, joka teki ultran ja sisätutkimuksen. Joku harjoittelijakin halusi kopeloida minut sisältäpäin. Lapsivesitesti otettiin myös. Lääkäri sanoi, että ottavat minut sisälle osastolle ja alkavat valmistelemaan leikkaukseen menemistä, olisin kuulemma jonossa kolmantena. Juuri kun minua oltiin viemässä pois tutkimushuoneesta, tajusi kätilö katsoa sen lapsivesitestin. Negatiivinen. Siitä alkoi koko päivän jatkunut "veivaaminen". Pohdittiin, että otetaanko minut osastolle. Koska olin alkanut tuntea yhä kipeämpiä supistuksia, päätettiin osastolle viemisestä. Ainakin seurantaan. Leikkausjonosta minut otettiin pois.

Viimeinen mahakuva rv 37+2.
 
Klo 9:45 olin kirjautuneena osastolle. Samassa 3 hengen huoneessa oli minun lisäkseni kokenut synnyttäjä, jonka supistukset vain pahentuivat. Mies oli lähtenyt hoitamaan asioitaan ja minä jäin jännittelemään paikoilleni. Klo 11 tuli tieto, että minulta tullaisiin ottamaan verikokeet klo 12 mennessä. Klo 11:15 lääkäri tuli tekemään sisätutkimuksen: kohdunsuu kiinni, kaula lyhentynyt. Lääkäri oli sitä mieltä, että nyt täytyisi syödä - en olisi itse halunnut, koska syömisen jälkeen tulee olla ainakin 6h paastolla, jotta leikkaukseen voitaisi viedä. Kelloittelin supistuksia joita tuli 5-9min välein. Ne muuttuivat kivuliaammiksi.. Verikokeet tultiin ottamaan kesken ruokailun, klo 11:30 jälkeen.

Klo 13 mies palasi osastolle ja lähti sitten kuitenkin heti, syömään. Ja lopulta kotiin käyttämään koiraa ulkona. Huoneessa ollut nainen vietiin synnytyssaliin. Tilalle sain tuttavani, johon olin tutustunut netin kautta raskausaikana. Siinä me sitten oltiin, viereisissä sängyissä. Minä, odottamassa leikkaukseen pääsyä ja hän odottamassa synnytyksen käynnistämistä. Jossakin välissä iltapäivää sain tipan vasempaan käteeni. Ja alkuillan aikana, kun alkoi vihdoin vahvistumaan, että pääsisin leikkaukseen jossakin vaiheessa, laitettiin myös virtsakatetri paikoilleen. Se teki kaikista eniten kipeää siihen mennessä. Ja olo katetrin laittamisen jälkeen oli aivan kamala. Heikotti, oksetti ja itketti. Miehellenikin sanoin, että "voi kunpa tämän kaiken voisi vielä perua" ja toinen pelästyi, että halusin peruuttaa koko vauvan maailmaan tulemisen. Tarkoitin lausahduksellani kuitenkin leikkausta ja kaikkea muuta ikävää. Vauvan halusin maailmaan, heti, sormia näpsäyttämällä!

Klo 18 aikaan veivattiin yhä, että pääsenkö sinne leikkaukseen vai en. Nyt olin paastonnut 6h. Mutta päivystävällä oli leikkausjonossa selkä- ja jalkapotilaita, muita kiireellisiä sektiota tarvitsevia oli myös. Noin klo 19:45 illan todella mukava kätilö tuli huoneeseemme ja hihkaisi "arvatkaas mitä, nyt lähdetään". Saliin lähdettiin sitten todella nopeasti ja kyllä siinä jännitys kerkesi kasvamaan. Tärisin. Spinaalipuudutuksen laitto ei sattunut lainkaan ja aika nopeasti siinä mahasta alaspäin tunto turtuikin. Tai kyllä tunsin, mutten lainkaan kipua. Mies tuotiin saliin ja leikkaus aloitettiin. Oksetti, rintakehässä tuntui painetta ja tärisin hullun lailla. Verenpaine laski ja sain suoraan suoneen verenpainetta nostattavaa ainetta sekä lisää kipulääkettä. Vauva oli maailmassa klo 20:10, helminauha kaksi kertaa kaulan ympärillä. Ensirääkäisyt sai kyyneleet valumaan poskia pitkin. Hetken kuluttua sain nähdä vauvan kasvot muutaman sekunnin ajan vierelläni ja sitten mies lähtikin muiden matkassa pois salista.

Klo 20:15 alkoi kamala nyrkin kokoinen jatkuva kipu vatsassa oikealla puolen. Ensin tuskailin asiaa itsekseni pääni sisällä, mutta todennäköisesti sanoin siitä kuitenkin aika heti leikkaaville lääkäreille. Alkoi itkettää, kipu oli kamalaa. Lisänä oli paheneva tärinä, paineentunne rintakehällä ja oksettava olo. Siinä sitten lääkärit pyysivät kertomaan, että missä kipu on ja painelivat vatsapeitteitä, kunnes löysivät oikean kohdan. Toinen sanoi, että "se on kohdun oikea puolisko, se kyllä putsattiin niin hyvin ettei sinne mitään jäänyt". Sain taas lisää kipulääkettä ja kohta kysyttiin helpotuksesta, ei helpottanut. Sain happinaamarin kasvoilleni, itketti ja sattui aivan tajuttomasti. Nyrkin kokoinen kipu oli vain paikoillaan, eikä aaltoillut ollenkaan. Anestesialääkäri oli jossakin vaiheessa lähtenyt pois salista ja hänet jouduttiin kutsumaan takaisin paikan päälle. Kipulääkkeitä laitettiin leikkaussalissa ainakin 4-5 kertaa lisää. Jossakin välissä joku totesi, että se kipu saattaa johtua mahdollisesti siitä että kohtua supistava aine laittoi kohdun supistelemaan ja se supistus jäi päälle. Totesivat myös, että leikkauksen alkaminen puudutuksen jälkeen viivästyi muutamalla minuutilla ja heti vauvan pois ottamisen jälkeen halusivat tutkia tarkkaan kohdun muutokset. Sekin viivästytti omalta osaltaan "kokoon parsimista" ja täten spinaalipuudutuskin alkoi jossain vaiheessa heiketä. Oman muistikuvan mukaan pääsin salista pois hieman klo 21 jälkeen.

Heräämöön siirtyessä kipu vain jatkui yhtä pahana. Happinaamari vaihtui viiksiin. Heti antoivat lisää kipulääkettä ja soittivat puhelun vielä jollekin. Kysyttiin, että jos kipu pitäisi määritellä asteikolla 1-10, mihin sen laittaisin. Sanoin, että "9 ja puol, koska on pakko olla vielä jotakin kamalempaa olemassa". Sitten sanottiin, että "annetaan sulle nyt hieman vahvempaa lääkettä, tää voi pistää sut hallusinoimaan jänniä juttuja". En alkanut näkemään niitä jänniä juttuja, mutta tunsin kuinka kipu alkoi hiljalleen lievittyä. 15min päästä kysyttiin uudelleen asteikosta, sanoin kivun olevan luokkaa 7. Annettiin vielä toinen samanlainen kipulääke kanyylin kautta. Sen jälkeen ei tainnut kauaa mennä, kun alkoi tuntua siltä että sänky leijailee verhotangon yläpuolelle ja vastapäisellä seinällä olevat ilmanottoaukot ynnämuut härpäkkeet muuttuivat norsun päiksi! Eli kipu hellitti - JES! Siihen loppui samalla se hysteerinen itku ja tärinä. Sain vielä lievempiä kipulääkkeitä, kun haluttiin varmistaa että se kovin kipu on oikeasti poissa.

Klo 23 aikaan ilmoitin, että voisin olla valmis lähtemään osastolle. En ollut kuullut sanaakaan meidän pienokaisesta tai miehestä. Eivätkä kuulemma hekään minusta, joten mies oli autuaan tietämätön mun kokemuksesta. Klo 23:30 aikaan ihana yöhoitaja osastolta tuli hakemaan. Siinä vielä paikan päällä päätettiin painella kohtua ja vaihtaa puhdasta vaippaa housuihin. Kun oltiin hoitajan kanssa matkalla osastolle, hän kertoi että meidän vauva hengittelee hieman hassusti. Sanoi myös, että ei pidä huolestua siitä liikaa, mutta oli kuulemma hengittänyt normaalisti heti synnyttyään ja hetken kuluttua siitä oli hengitys muuttunut. Kun saavuttiin osastolle klo 23:50, jäätiin aulaan miehen ja vauvan kanssa kolmestaan, koska vierailuaika oli ohitse. Vauva hengitteli nukkuessaan tosiaan hassusti, sanoin että se kuulostaa aivan ankalta. Mies oli todella väsyneen näköinen ja halusi pikimmiten lähteä kotiin. Yöhoitaja tulikin aika nopeasti takaisin ja sanoi, että ottavat vauvan kansliaan yön ajaksi tarkkailuun ja saan yrittää nukkumista rauhassa. Vauva vietiin kansliaan, mies lähti ja minut vietiin huoneeseen. Yöhoitaja toi vielä pari pilleriä ja pienen jogurttimäärän syötäväksi. En meinannut saada nukahdetuksi, olisin halunnut purkaa sydäntäni jollekin mutta kellokin oli jo 01. Klo 4 aikaan kuitenkin havahduin siihen, että yöhoitaja tuli huoneeseen kertomaan vauvan hengityksen normalisoituneen.

 <3

Tyttäremme syntyi kiireellisellä sektiolla 1.10. raskausviikoilla 37+4.
Suunniteltu sektio olisi ollut rv 39+4.


- Ann

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti