sunnuntai 3. helmikuuta 2019

100 päivän somelakko

Edellinen vuosi oli blogin osalta totaalista hiljaisuutta. Vuoteen mahtui paljon kaikenlaista ja kiirettäkin välillä piti, vaikka niinsanottua lomailua taisi koko vuodelle kertyä 15 täyttä viikkoa. Päädyin sopivassa välissä vuotta aloittamaan somelakon, jonka kestoa en etukäteen määritellyt vaan menin eteenpäin päivä kerrallaan.

Millä tavoin lakko konkretisoitui? Somelakon ajaksi poistin kaikista someen liittyvistä puhelimen sovelluksista ilmoitukset käytöstä ja piilotin samaiset kuvakkeet myös näkyvistä (mm. Facebook, Instagram). Ajatuksella ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Somelakosta päädyin infoamaan aktiivisimmissa kanavissa, koska viimeisten vuosien aikana läheisiin ja kavereihin pidetty yhteydenpito on siirtynyt pääasiassa juurikin sinne somen puolelle. Täten sain tärkeät tyypit tietoisiksi siitä, että minut saa kiinni soittamalla / WhatsAppin kautta.

Miten lakko sitten lähti käyntiin? No, ensinnäkin sormet hakeutuivat puhelimelle lakon alussa hyvinkin tiuhaan - siis täysin luonnostaan, itsestään. Vanhasta totutusta muististaan. Sormenjälkitunnistin avasi hetkessä lukituksen ja katse hakeutui välittömästi tuttujen appien kohdalle - välittäen samantien viestiä aivoille ”Ai niin, se lakko”. Meni useampi viikko, että siitä pinttyneestä tavasta alkoi päästä eroon. Siinä ajassa tuli jo todettua, että puhelimen käyttö ja some todellakin hallitsee arkea ja siitä on tullut tapa, josta menee näköjään oma aikansa vieroittua.


Miksi päädyin lakkoon? Addiktio. Riippuvuus. Tämä kuvaannee parhaiten sitä, mitä somesta oli vuosien saatossa itselle muodostunut. Olen nuoruusvuosista alkaen roikkunut netin ihmeellisessä maailmassa tietokoneen kautta. Tutustunut lukuisiin ihaniin ihmisiin ympäri Suomea ja solminut sen kautta aikoinaan muutaman parisuhteenkin (joka siis silloin aikoinaan siirtynyt ircistä irl-maailmaan). Ja itseasiassa meidän nykyinenkin suhde on saanut alkunsa kuin mistä muualtakaan, netistä - treffipalstalta. Ipanoiden raskaus- ja vauvavuosina Facebookin puolelle perustetut ”mammaryhmät” ovat olleet todella suuri henkinen tuki. Sitä kautta sain tutustua mahtaviin naisiin, äiteihin, jälleen ympäri Suomea. Pidimme useasti somettamisen lisäksi puistotreffejä ja reissasimme kauemmas toisille paikkakunnillekin vauvojen kanssa. Järjestimme myös yhteisiä mökkiviikonloppuja ilman lapsia. Aivan mahtavaa! Ilman ryhmiä olisin ollut todella yksin vauvavuosien aikana. Liityin Instagramin käyttäjäksi vuonna 2012 ja olen sinne puolelle omalla naamallani julkaissut vuosien saatossa 4000 kuvaa, joista olen puolet poistanutkin ajan saatossa. Kuvien ottaminen, tarinoiden kuvaaminen, muiden kuvien ja tarinoiden seuraaminen... kaikki vie hurjasti päivittäin aikaa.  Välillä tuntui siltä, ettei jaksa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla luuri kädessä. Eikä aina vaan aivan välillä, vaan paljonkin.. Päädyin aloittamaan lakon siinä vaiheessa, kun se itsestäni hyvältä tuntui. En kenenkään painostuksesta. Aloite lähti siis itsestäni.

Oliko lakosta jotain hyötyä? Noh, koska somettaminen hallitsi aikaisemmin päiviä ja toisinaan myös öitä, oli ero somettomaan aikaan huomattava. Keskitin kaikki energiani ipanoihin - ehkä myös hieman puolisoonkin sekä opintoihin. Miehen kommentit somettomasta minusta olivat alun jälkeen ”Olet kuin eri ihminen. Olet paljon iloisempi, kiinnostuneempi, maltillisempi ja vähemmän kiukkuisempi, kun ei olla kokoajan keskeyttämässä”. Totta. Toisaalta koin olevani myös yksinäisempi. Ei ollut niitä netissä hengaavia kavereita siinä käden ulottuvilla, joille jakaa omia ajatuksia tai pohdintoja. Ei mies jaksa kuunnella saati keskustella samalla tavalla, kuin naispuoliset kaverit. Mutta ehdottomasti lakosta oli pääasiassa pelkkää hyötyä. Koin olevani todella paljon stressittömämpi, vapaampi. Kuvien ottaminen lakon aikanaan väheni huomattavasti, keskityin katsomaan maailmaa omilla silmilläni - ilman puhelimen ruudun läpi katsomista - tallentamaan näkemäni silmilläni. 

Jäinkö jostain paitsi lakon aikana? Varmasti. Useampi tapahtumakutsu meni ainakin täysin ohitse (huomasin jälkeenpäin). En somettomana ”elänyt siinä hetkessä”, kun muut päivityksiänsä tekivät. Mutta en usko, että olisin jäänyt mistään konkreettisen suuresta paitsi. Hyvin kuitenkin kaverit viestittivät WA:n kautta, esimerkiksi kihlautumiskuvat tulivat henk.koht. viestillä saatesanoin "kun et nyt somessa ole näkemässä..."!

Miksi juuri 100 päivää lakkoilua? En tosiaan lakkoa aloittaessa määritellyt minkäänlaista kestoa. Päivä nro 57 kohdalla useampi kaverini kertoi kaipaavansa kuvapäivityksiäni, mutta siinä vaiheessa kerroin hymyssä suin jatkavani lakkoa. Havahduin päivä nro 98 kohdalla, että nyt voisi alkaa olemaan aika lähestyä jälleen somea. Päätin kuitenkin odottaa vielä muutaman päivän ajan, että saavuttaisin maagisen tasaluvun.

Onko lakon jälkeen palattu takaisin aikaisempaan aktiivisempaan somettamiseen? Lakon jälkeen palaaminen someen tapahtui hitaasti. Ensimmäisellä viikolla taisin suomettaa tunnin, seuraavalla kaksi ja kolmannella päiviä oli jo useampia. Tällä hetkellä somessa tulee roikuttua lähes päivittäin. Välillä tunti riittää, välillä ruutuaika kertoo päivässä kuluneen jopa kahdeksan tuntia luurin parissa. Puolustuksena sanottakoon, että monia opiskeluihin liittyviä asioita tulee myös hoidettua luurin kautta. Mutta yritän pitää somettamisen vielä jollain tapaa ”hallinnassa”, suhteellisen pienenä. Jos suinkin mahdollista.

Somelakkoa voin suositella. Ei sen tarvitse 100 päivää kestää. Se voi olla päivässä tunti tai useampi. Päivä tai kaksi. Viikko tai kaksi. Jopa kuukausi tai toinen. Se, minkä itse tarpeelliseksi näkee ja mitä itse haluaa. Kaikki lähtee omasta itsestään ja omasta halustaan ”irtaantua” addiktoivasta asiasta.

Koetko, että some hallitsee tai ei hallitse sun elämää? Vai onko sun somettaminen hyvällä tasolla omasta mielestäs? Vai kaipaisitko irtaantumista?

perjantai 1. helmikuuta 2019

Rautatankkaus ja resepti

Visiitti lääkärillä sujui ennakkojännityksestä huolimatta oikein hyvin. Tällä kertaa rautavarastoarvo (ferritiini) ei ollut sieltä huonoimmasta päästä, mutta viittasi viitearvojen rajalla keikkuessaan selkeästi siihen, että laskusuhdanteessa ollaan jälleen ja olotila ei tästä tule kohenemaan ilman rautatankkausta. Ihanaa, etten joutunut lainkaan kyseenalaistamaan tankkauksen tarpeellisuutta vaan lääkäri oli itse sillä kannalla.

Kävimme yhdessä läpi tutkimushistoriaani ja pohdimme, että miten teemme jatkossa. Lääkärin ehdotuksesta päädyttiin siihen, että testaan seuraavaan kontrolliin saakka kuukautiskierroissa traneksaamihappoaLääke estää verihyytymiä liuottavan entsyymin vaikutusta, minkä johdosta verenhukka vähenee - eli tarkoituksena olisi saada kuukautisvuotoa hillittyä. Ja sitä kautta voitaisiin vertailla, että onko sillä vaikutusta rautavarastojen suhteen. Traneksaamihappoa otetaan lääkärin määräyksen mukaisesti kuukautisvuodon alussa vuodon runsaimpina päivinä. 


Seuraavassa kontrollissa myös ilmeisesti pohdittaisiin tarkempia gynekologisia tutkimuksia, mitkä tehtäisiin sisätautien puolella sairaalassa. Moisia tutkimuksiahan ei ole tehty sitten raskausaikojen ja kohdusta saattaisi löytyä jotain selitystä myös raudanpuutteeseen liittyen (vuodon syy lähinnä). Sitä lähetteen mahdollisuutta jään siis odottamaan kevääseen.

Lääkäri otti puheeksi myös tulevaisuuteen liittyvän asian, nimittäin kohdun poiston. Ikäni puolesta hän ei nähnyt sitä vielä toteutettavana vaihtoehtona, mutta mahdollisuutena. Ja tosiaan, en vielä itsekään kohdunpoistoa haluaisi. Se vie samalla totaalisesti mahdollisuudet raskauteen - vaikka meidän lapsiluvunhan pitäisi olla jo tässä. Mutta kyllähän haaveilla saa, vai?