Viimeisin pitkään pinnalla ollut keskustelunaihe koskee kiusaamista. Aihe on noussut omiin silmiin esille lööpeissä, sosiaalisessa mediassa ja myös meillä kotona. Ei mikään helpoin aihe, niin kiusatun kuin kiusaajan tai heidän läheistensä puolesta.
Esikoisen lähestyessä maagista 6-vuoden rajaa alkoi hänellä ilmetä poikkeuksellisen ärhäkkää, suorastaan agressiivista käytöstä meitä muita perheenjäseniä kohtaan. Lisäksi neiti oli hyvin itkuinen ja menetti malttinsa todella helposti. Paljon kävimme kotona keskusteluja, tarjosimme läheisyyttä ja yksilöllistä huomiota, mutta neiti ei osannut tai halunnut kertoa, mikä mieltä painoi. Neuvolassa käynnillä otin asian puheeksi, josta sainkin pyytämällä tueksemme perheohjauksen keskusteluavun.
Alkusyksyn erinäiset tilanteet menivät suuren "esikoululainen" -mullistusvaiheen piikkiin, mutta sitten alkoi jo itsestäkin tuntua siltä ettei kaikki ole vain siitä johtuvaa. Kävi ilmi, että toinen esikoululainen saa kommenteillaan sekä tekemisillään neidin mielen päivittäin synkäksi ja surulliseksi. Asiasta keskusteltiin open kanssa ja kuulin, että olemme oikeilla jäljillä, joten tilanteeseen alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Tuntui, että asia viikkojen kuluessa pikkuhiljaa lievittyi.. Kunnes tuli yksi päivä, jolloi tietoa todellisesta tilanteesta tuli kerralla omaa ymmärrystä enemmän.
Yksi vapaa-ajalla johtanut tilanne toi meidät siihen pisteeseen, että neiti suostui purkamaan sydäntään murheellisenä meille vanhemmille. Aikaisempaan puhumattomuuteen oli syynä se, ettei hän uskaltanut kertoa, koska pelkäsi että me suutumme.. On sydäntä kylmäävää kuulla, että 6-vuotias lapsi kantaa valtavaa ahdistavaa taakkaa omilla harteillaan.
"..lyön tai potkin joka päivä eskarissa jotakuta."
Mitä? Miksi? Aivan tuosta noin vaan? Mitä sellaista siellä tapahtuu, että tuollaisia tekoja vaaditaan? Ensimmäisenä ei tullut mieleen, että toinen kokisi itsensä niin nurkkaan ajetuksi ja pattitilanteessa olevaksi vaan ajattelin, että nyt meidän härnätystä neidistä on tullut kiusaaja. Kunnes avautumisesta alkanut keskustelu paljasti, että toisten lyöminen ja potkiminen on muovautunut hänen tavakseen puolustautua kiusaajilta, koska muuta keinoa hän ei ole enää löytänyt. Ja siksi kertominen meille vanhemmille on ollut vaikeaa, koska emme hyväksy millään tavalla kenenkään lyömistä saati nimittelyä ja hän on sen tiennyt, muistanut ja tilanteeseen ajauduttuaan päättänyt vaieta.
Nostin asian uudelleen esille ja tilanteeseen reagoitiin toivomallani tavalla. Ilmeni, että moni muu on tiennyt asian eri puolista enemmän, muttei meille vanhemmille ole siitä puhuttu sekä se, että tilanteessa on ollut jokaisella puolella niitä omia puolustajiaan, jotka myöskin kokevat aiheen raskaaksi omilta tahoiltaan.
Asian selvittely on yhä kesken, mutta on jo huojentavaa kuulla toisen suusta iltaisin "Äiti.. En lyönyt tai potkinut ketään tänään. Eikä mulle oltu ilkeitä".
Haluan vielä korostaa, että kaikenlainen kiusaaminen (niin fyysinen, psyykkinen kuin sanallinen) on mielestäni väärin. Tapahtui se sitten jonkun muun tai oman lapsen toimesta. Kiusaamisen ehkäiseminen ja siihen puuttuminen on mielestäni jokaisen aikuisen (yhteiskunnan jäsenen) velvollisuus, jotta kiusaamista saataisiin vähennettyä. Kiusaaminen koskettaa kiusattua, sivullisia sekä itse kiusaajaa ja sillä voi olla pahoja vaikutuksia lapsen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, kuten myös tulevaisuuteen.
Lukusuositus lyhyehköstä Ylen artikkelista:
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti