Edellisestä kirjoituksesta on aikaa, lähestulkoon kaksi vuotta on vierähtänyt. Paljon on myös tässä välissä tapahtunut. Ennen kaikkea paljon ollaan yhdessä kasvettu - Neiti on nyt 4-vuotias ja Jäpikkä 2v7kk.
Paljon olen pohtinut blogiin kirjoittamista, mutta monista syistä jättänyt sen kuitenkin tekemättä. Muunmuuassa siksi, että välillä on tuntunut ettei aika yksinkertaisesti vain riitä tai en ole halunnut tuoda julki sellaisia asioita, mitä yhdessä perheenä olemme läpi käyneet. Ja kerran, kun jättää pitkäksi aikaa kirjoittamatta, niin yhä vaikeampaa se on aloittaa uudestaan.. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että haluan kirjoittaa ja täten kerätä pientä palaa meidän elämästä ylös, niistä kuuluisista ruuhkavuosista.
Kaikenkaikkiaan meillä on asiat oikein hyvin. Aikuiset käyvät töissä, toimeentulo on turvattu. Ipanat viettävät arkipäivät päiväkodissa ja onneksi siellä viihtyvät mainiosti. Arki rullaa vuoristoradan lailla eteenpäin. On talo, joka kaipaa huolenpitoa ja jossa ollaan muuten asuttu viiden vuoden ajan. On autoja, jotka tasaisen tappavasti vaativat korjaustoimia. On läheiset ihmiset, jotka tarpeentullen tukevat arkeamme. Ympärillä on siis ihmisiä, joita kuitenkin tulee aivan liian vähän nähtyä. Miksi? Ja miksi uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu niin vaikealta?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti