Kosinta

Puhu muru -blogissa pyydettiin kertomaan kommenttikenttään oma tarinansa siitä, kuinka on tullut kosituksi tai itse kosinut. Olenkin aihetta pienesti jo täällä blogissa avannut joulukuussa 2012, mutta kerrottakoon uudestaan ja hieman kattavammin tarina tänne oman blogin puolelle.

Odotimme esikoistamme ja olimme useasti puhuneet mahdollisesta kihloihin menemisistä, mutta mies oli ollut joka kerta sitä mieltä, että meillä on jo kaikkea. Omakotitalo, autot ja vauvakin tulossa. Ymmärsin kyllä hänen pointtinsa, mutta naisena ja varsinkin raskauden hormonihuuruissa jäin suuresti kaipaamaan kihloihin/ naimisiin menemistä. Niinsanottua sinettiä meille, perheelle.

Olin siis raskaana ja vietimme juhannusta yhdessä sukulaisteni kanssa mökillä. Aiemmin olin päättänyt, että rohkaistun ja kosin miestä yhden laskettelurinteen näköalapaikalla, kun menemme sinne kaksin ihastelemaan maisemia. Jännitti vietävästi. Talsimme rinteen huipun lähellä olevalta parkkipaikalta huipulle, jossa olikin hyvin paljon ihmisiä. Iski paniikki, että en siellä voi ajatustani toteuttaa - koska mies ei pidä edes julkisista hellyyden osoituksista ja suuttuisi varmasti jos toteuttaisin ajatukseni siellä väenpaljoudessa. Joten päätin, että ennen autolle pääsyä sen teen.

Lähdimme kävelemään rinnettä alas ja sydän hakkasi hullun lailla. Mietin sopivia sanoja ja sopivaa hetkeä, mutta sitten lopulta siinä vieretysten kävellessä sain suustani ulos sanat "mennäänkö kihloihin?". Mies hieman hermostuneesti naurahti ja pudisteli päätänsä, että nyt ei hänen mielestään ole sopiva hetki sellaiselle. Ja kertoi, kuinka "Meillä on jo kaikkea, omakotitalo, yhteiset autot ja vauva tulossa. Eikö tässä ole jo tarpeeksi kaikille todistukseksi, että ollaan yhdessä?" Purin hampaita yhteen ja yritin hillitä kiukkuani, joka tuli pettymyksestäni. Taisin tiuskaista, että olkoon sitten niin. Hyppäsin autoon kuskin paikalle ja lähdimme valuttelemaan alas jyrkkää mäkeä.

Alhaalle päästyä päätimme vielä yhteistuumin käydä pienellä ajelulla ennen mökille palaamista. Hiljaisuus vallitsi autossa. Oli kuitenkin pakko puhua tapahtuneesta ennen kuin pääsisimme perille. Kerroin miehelle alkuperäisestä suunnitelmastani rinteen huipulla. Hän oli helpottunut, etten ollut sitä siellä tehnyt. Kysyin, että olisiko hän suostunut jos minulla olisi ollut sormukset mukana matkassa. Hieman empien sanoi, että tilanne olisi ollut varmasti toinen. Mutta todennäköisesti hän olisi sillon suostunut. En voinut ymmärtää, että miten suuri merkitys sillä oli, että oliko niitä sormuksia sillä hetkellä vai ei. Mökille päästyäni hormonihuuruissa kyyneleet kohosivat silmiini ja tapahtuneesta lopulta kerroin omalle äidilleni sekä äidinäidille. Enpä enää edes muista, että mitä siinä sitten puhuttiin.

Juhannuksen jälkeen kotiin päästyämme puhuimme juuri ennen unille käymistä tapahtuneesta. Selvisi, että mies oli ollut edellisessä suhteessaan kihloissa. En ollut sitä tiennyt. Mies oli luullut, että asiasta tiesin. Luullut, että olisin tutkinut hänen Facebookin tapahtumiaan niin tarkasti, että olisin heidän kihlautumisen varmasti nähnyt. Hormonihuuruissa järkytyin vielä pahemmin. Lähdin keittiöön, jossa lyyhistyin lattialle ja itkin pitkään. Miksei mies halua kihloihin kanssani, varsinkin kun on aiemminkin jo ollut. Pitkältä tuntuneen itkunpuuskan hieman laantuessa mies tuli luokseni lohduttamaan ja pahoittelemaan, että hän oli luullut että olen asiasta tietoinen. Lopulta siinä jonkinlainen yhteinen sävel löydettiin, että pääsimme vielä samaan sänkyyn nukkumaan.

Tuli syksy ja esikoinen syntyi. Tuli nimiäiset. Tuli talvi. Edelleen tuo kihlautuminen pyöri jatkuvasti mielessäni. Koitti veronpalautuspäivä ja olin kaupungilla lahjaostoksilla, kun päätin poiketa kultaliikkeeseen. Sieltä valikoin kaksi valkokultaista sormusta pieneen sormusrasiaan. Myyjälle kerroin ideastani toteuttaa kosiminen. Olin ajatellut, että toteuttaisin sen itsenäisyyspäivänä. Mutta lopulta en malttanut odottaa.

Illalla esikoinen, 2kk ikäinen vauva, oli sylissäni kantoliinassa. Hermostuneesti kädet hikoillen mietin, että miten sen teen. Radiosta tuli hyvä kappale, mutta en painanut sitä lopulta pysyvästi mieleeni. Mies oli kylpyhuoneessa t-paita ja bokserit päällään. Menimme neidin kanssa oviaukkoon ja kumarruin kaivamaan housujen taskustani sormusrasian. Kysyin mieheltä "mennäänkö nyt vihdoin kihloihin?" ja ojensin hänelle suljetun rasian. Mies hymyili ja naurahteli epäuskoisesti, avasi rasian ja otti sormiensa väliin sormuksista pienemmän. Sitä katseli ja lopulta hyvin nopeasti sujautti sormuksen vasemman käden nimettömääni. Taisin tokaista, että "No?" ja siinä sitten mies sanoi, että "no mennään, mutta ethän sitten ala järjestämään häitä heti ensi kesälle". No en tietenkään! Halattiin ja suukoteltiin. Naureskeltiin, että olipa oikein kunnon arkinen tapahtuma vähissä vaatteissa ja vauva sylissä. Ja jatkettiin iltatoimia normaalisti.

Kihloihin menimme siis joulukuussa 2012. Häistä on joka vuosi jollain tapaa yritetty keskustella, mutta mies ei ole omien sanojensa mukaan siihen valmis. Väsymyksestä, monen vuoden yöllisistä heräilyistä, vauhdikkaista ja haastavista ajoista johtuen parisuhde on ollut välillä todellisella koetuksella. Olemme kuitenkin tähän saakka selvinneet erilaisista asioista, erimielisyyksistä ja päässeet yhdessä ylitse vastoinkäymisistä sekä rankoista koettelemuksista. Toisaalta ymmärrän, että miksi mies on epävarma naimisiinmenon suhteen. Mutta paljon on myös sellaisia syitä (tai selityksiä), joita en vaan voi ymmärtää. Mutta itselleni olisi tärkeää saada olla naimisissa hänen kanssaan. Olla oikeasti se vaimo. Ja ennen kaikkea saada olla samalla sukunimellä koko perheen kanssa.

Isänpäivä

Isänpäivän valmistelut jätin tällä kertaa lähinnä ipanoiden harteille. Päiväkodissa on muutaman viikon sisällä tehty salaisia puuhia kaikille isukeille, joten ajattelin että molempien lahjat saisivat tällä kertaa riittää. Hieman sain etukäteen kuitenkin vihiä tyyppien tekeleistä.

2,5-vuotiaan jäpikän ryhmässä oli tehty Pokémon Go -pelin innoittamana omanlainen päiväkoti go -versio. Näin etukäteen en aukaissut hienoa käärettä, mutta pienellä kurkistuksella näytti siltä, että käärön sisältä löytyy päiväkodin pihan kartta ja ohjeet pelin pelaamiseen. Tänään kävimme aamusella pulkkien kera ulkoilemassa ja eksyimme päiväkodin pihalle pulkkamäkeen. Samalla huomasin päiväkodin porukan tekemän hienon pelin kohokohdan, jota käytiin salaa neidin kanssa tarkemmin tutkimassa. Siellä olivat taaperoiden tekemät hienot isänpäiväkortit odottamassa! Toivottavasti päiväkodin pihalla käyvät lapset antavat niiden odottaa siellä rauhassa huomiseen saakka. Pienenä sabotaasin vaarana tässä kuitenkin on se, että joku saa älynväläyksen ja käy ne sieltä kiskomassa irti.

4-vuotiaan ryhmässä oli puuhailtu jonkinlaiset kapulat, jotka olivat myös kääreen sisälle piilotettu. En siis lähtenyt tätäkään käärettä sen enempää availemaan, joten kapuloiden merkitys selviää huomen aamulla!

Tyypillisesti en malttanut olla miehelle ostamatta mitään. Olin ennen jäpikän sairastumista ennättänyt käymään isommassa marketissa ja löytänyt sieltä sopivan t-paidan miehelle, joka ei aivan minkälaista tahansa paitaa itselleen kelpuuta. Siistimpiä t-paitojakaan ei tunnu olevan koskaan miehellä liikaa ja sattuipa sitten vielä tällä viikolla puhumaan, kuinka hänen täytyisi käydä uusia paitoja hankkimassa.

Lasten kanssa olisi ollut mukava myös puuhastella yhdessä isänpäivä-kortti, mutta ajattelin että niitä vielä kerättäisiin myöhemmin tekemään. Aiemmin kyllä tutkailin, että minkälaiset kortit tänä vuonna ovat suosiossa. Eniten bongailin niitä suklaapatukoin ja pastillirasioin täytettyjä kortteja -  tai siis isoja pahvileikkeitä, joiden päälle oli liimattu tai teipattu näitä herkkuja ja ympärille kirjoitettu hienoja tekstejä. Esimerkkinä "Isä on oikea Puuha Pete, vahva kuin Leijona ja ketterä kuin Pantteri". Yhdestä tekeleestä löytyi myös rivi Lottoa.

Viime isänpäivänä tehdyt pappa-kortit jäivät kokonaan antamatta, kun molemmat olivat silloin reissussa. Tänä vuonna ei siis tehty lainkaan varsinaisia kortteja, mutta neiti kuitenkin piirrustukset teki ja molempien ipanoiden nimet papereihin onnitteluineen hienosti rustasi.

Tänään on tarkoitus vielä porukalla leipoa pipareita ja torttuja, joita voidaan sitten huomenna toisen papan luokse kylään mennessä viedä. Ja huomenna aamulla tietenkin kömmitään yhdessä sänkyyn 'herättelemään' miestä lahjojen kera. Mukavaa sunnuntaita siis kaikille!

Lapsille karkkia vai ei?

Tämä on asia, johon löytyy monenlaista mielipidettä. Mutta nimenomaan tämä teksti on itseni rustaama kirjoitus meidän ipanoiden herkkujen syömisistä. Muut saavat toimia omalla tavallaan, me toimimme näin. Ei ole tarkoitus kenenkään mieltä pahoittaa tai omaa päälakea yrittää kiillottaa.

Olemme pyrkineet miehen kanssa välttämään karkkeja, limsaa ja suolaisia herkkuja ipanoiden läsnäollessa (kysyttäköön tähän alkuun, että miksi niitä täytyy edes itse syödä? En tiedä, kai se on paha tapa, josta eroonpääseminen on mukamas vaikeampaa kuin tupakasta). Alussa oli hyvinkin helppoa - eihän vauvoilta tarvitse herkkuja tai syöntiä piilotella. Kahvipöydässä ipanoilla on pienempinä olleet mukana omat herkkunsa; maissinaksut, talk-murut, riisikakut, rusina-askit, hedelmät ja marjat. Neidin tultua 1-vuoden ikään on herkut sijoitettu keittiön yläkaappeihin piiloon ja niitä on sen jälkeen aikuiset nautiskelleet salassa, eli lähinnä silloin kun lapset ovat jo nukkumassa.

Kahvipöydissä ovat muut yrittäneet tarjota ipanoille niitä meidän lapsilta kiellettyjä herkkuja. Kolmen vuoden ajan on täytynyt tutuissakin kahvipöydissä sanoa useasti ääneen, että "kiitos, mutta meidän lapset eivät syö karkkia tai juo limsaa". Paljon olen kuullut erilaisia kommentteja. Toiset ovat yhä yllättyneitä ja hämmästelevät, mutta samalla saattavat todeta, että on hienoa jos ollaan oikeasti pystytty pitämään lapsilta sokeriherkut poissa. Jotkut sitten hymähtelevät tai pyörittelevät silmiään epäuskoisina.

Emmekä mekään onnistuneet pitämään loputonta ei-linjaa jäätelön, keksien tai pullien osalta. Kerran neidin ollessa 1-vuotiaana päiväkodissa, kuulin yhtenä iltapäivänä että lapsilla oli ollut välipalalla pullaa ja mehua - OMG. Menin silloin aivan hämilleni ja kotona olin tuohtunut siitä, että päiväkodissa oli tarjottu pullaa vaikka nimenomaan olimme kertoneet, että minkäänlaisia herkkuja ei neiti vielä syö. Näin jälkikäteen tuo oma raskaushuuruinen reaktio on lähinnä huvittanut. Mutta toisaalta.. En pidä vieläkään siitä, että päiväkodissa ipanoiden mukaan saa aika useasti mm. kaakaota ja aina puuron päälle voita sekä sokeria. Meillä kun ei olla kotona edes kertaakaan maistatettu kaakaota, saati laitettu puuron päälle voita tai sokeria. Ai miksi? Koska hyvin on maidot ja ruoat maistuneet ilmankin.

Ja miten sitten onnistuimme kieltämään herkut lapsilta? Aluksi kertomalla, että "ne ovat aikuisten juttuja". Kunnes neidin lähestyessä 3-vuoden ikää alkoi tulemaan niitä "miksi" ja "mitä" -kysymyksiä ja aloimme tarkemmin selittää, että mitä ne aikuisten herkut oikeastaan ovat ja miksei meidän ipanat niitä saaneet nauttia. Ja tietenkin olemme myös selventäneet, että ajattelemme vain lastemme parasta niin terveyden kuin hampaiden osalta emmekä ns. turhaan halua ipanoilta tiettyjä herkkuja kieltää. Itselläni on huono ja paljon korjailtu purukalusto, eli hampaat reikiintyvät hyvin helposti ja lähes jatkuvasti on jos jonkinlaista ientulehdusta alkamaisillaan. Jäpikän synnynnäinen sydänvika taas voi saada herkemmin aikaan endokardiitin (=hampaiden tai ikenien kautta verenkiertoon pääsevät bakteerit voivat kiinnittyä sydämen sisäkalvolle tai läppiin, siitä voi seurata hengenvaarallinen sydämen sisäkalvon tulehdus), eli sydänlapsen suun ja hampaiden hoidon tulee olla erityisen tärkeää. Aivan kuin kenen tahansa lapsen ja aikuisen.

Neiti on onneksemme hyvin tarkka hampaistaan. Olemme puhuneet paljon mahdollisista rei'istä, miten helposti niitä hampaisiin voi tulla ja miten ne ovat parhaiten vältettävissä. Hän on käsitellyt asian omalla tavallaan ja todennut, että on siis parempi olla syömättä karkkeja tai juomatta limsoja, eikä mehujenkaan jatkuva juonti ole hyvä juttu. Hän ei hammaspeikkoja hampaisiinsa halua. Satunnainen leivosten, keksien, jäätelöiden ja mehujen syönti erilaisissa "erikois"-tilanteissa on molemmille sallittua, mutta hampaat täytyy muistaa pestä hyvin. Toki meillä myös syödään yhä ruoan ja välipalan päälle xylitol-pastilleja.

Kahvipöydän herkkuina toimii edellä mainittujen lisäksi hedelmät ja vihannekset. Ipanoiden suosikkeja on erityisesti vadelmat, mustikat, mansikat, banaani, omena, avokado, viinirypäleet, kurkku ja porkkanat. Jäpikkä on hieman neitiä krantumpi, eikä niin välitä maistella kukka- tai parsakaalia, mutta neiti niistä kovasti pitää - varsinkin höyrytettynä.

Tänä kesänä tuntui karkkia olevan tarjolla lähestulkoon kaikkialla. Yleensä kieltäydymme kohteliaasti tai jos lapset saivat luvan hakea käärepaperisia karkkeja erilaisissa tapahtumissa esiintyviltä hahmoilta, sovimme ennalta karkin vaihdosta kotona odottaviin kuivahedelmiin.

Aina ennalta sovittu vaihtokaan ei ole mennyt täysin putkeen. Kerran kävi niin, että juuri ennen neidin poniratsastusta hänelle tarjosi ABC:n Apsi Apina kultakääreisiä nameja, jolloin annoin tytön ottaa yhden vastaan ja laittaa hupparinsa taskuun ennen ponin selkään kapuamista. Kääre unohtui siis taskuun ja kotiin autolla ajaessa ihmettelin, että mikä rapina oikein autosta kuuluu. Taustapeiliin katsoessa kohtasin tytön suurena killuvat silmät ja pullollaan olevan posket. Vaikea siinä oli naurua pidätellä, kun yritti tiedustella, että miksihän neiti oli kääreen avannut ja pistellyt suklaat poskeensa. Uteliaisuus yllätti, se sallittakoon.

Ja on tilanteita, joissa valitettavasti näin vanhempana tulee käytettyä lahjontaa. Esimerkkinä vaikkapa hiusten leikkaus, jota kummatkin ipanat kammoksuvat huutaen ja itkien. Sen saa yleensä (lue = ei koskaan) sujumaan paremmin, jos lupaat reippaasta suorituksesta palkinnoksi yhden keksin (koska tarrat ei enää tehoa). Ja toki jos leikkaus meinaa jäädä aivan kesken, kun ipana yrittää vähän väliä karata tai heiluttaa päätänsä kuin hyrrä, niin saattaa pieni uhkauskin suusta lipsahtaa tyyliin "nyt jos tämä jää kesken, niin jää kyllä se luvattu keksikin saamatta". Hups..

Mutta siis! Edelleen olen sitä mieltä, että niin kauan kuin karkeista ja limsoista vaan suinkin pystymme lapset pitämään erossa, niin sen parempi.

Ps. Rakkaat sukulaiset ja hyvät ystävät! Jos suinkin mahdollista, niin välttäkää edelleen tuomasta lapsillemme karkkipusseja tai suklaalevyjä, sillä niiden parasta ennen -päiväykset ovat hyvin lyhyitä.. Josta johtuen namit päätyvät parempiin suihin ennen aikojaan, enkä nyt tarkoita lasten suita..

Pps. Rakkaat isovanhemmat. Toivon, että kunnioittaisitte edelleen meidän päätöksiämme. Tässä on oletettavasti paljon vuosia vielä elettävänä ja herkkujakin nautittavina.

Sairastupa numero XX

Hieman aavistelin oman sairasloman alussa, että näinköhän ipanat pysyvät muutaman viikon ajan terveinä kun enterorokosta lähtien ovat flunssaisia olleet.

Toissailtana miehen tuodessa ipanoita päiväkodista, aavistin jäpikän käytöksestä ettei kaikki ole kohdallaan. Lämpö oli kainalosta mitattuna 37. Silmätkin olivat aivan punaiset. Soittoa papalle, jotta tulisi seuraavana päivänä meille sairasvahdiksi siksi aikaa, kun kävisin mahalaukun tähystyksessä. Illan mittaan jäpikän silmät alkoivat puskea ulos keltaista paksua rähmää, kotidiagnosoitiin silmätulehdus.

Yöstä ei meinannut tulla unellista millään. Aluksi jäpikkä kyllä suostui omaan sänkyynsä unille, mutta aika nopeasti tuli nyyhkyttäen meidän luoksemme olohuoneeseen. Ei auttanut, kuin tehdä pesä makuuhuoneeseen. Siitäkään ei meinannut mitään tulla, kun vähän väliä toinen nyyhkytteli ja voivotteli. Oli pakko kammeta itsensäkin sänkyyn ja silitellä parin minuutin välein pikkuherraa olkapäästä. Parin tunnin rumban ja noin 10 minuutin torkahtamisen jälkeen oli todettava, että nyt on kuume selkeästi noussut ja tarvitaan avuksi lääkettä. Onneksi ipanat on olleet pääasiassa aina reippaita ottamaan lääkeannokset. Tälläkin kertaa meitä aikuisia lähinnä huvitti kaiken valvomisen keskellä, kun lääke -sanan kuultuaan jäpikkä jo nousi puoli-istuvaan asentoon huulet töröllään. Pronaxenin avulla saatiinkin sitten nukuttua nelisen tuntia ilman heräämistä.

Aamulla kuumemittari näytti 37,0. Miehen lähtiessä neidin kanssa kohti päiväkotia, vaihdoin nopeasti vaatteet ja petasin sängyt. Hieman kerkesin taloa tuulettaa ja hampaiden pesun yhteydessä kuulin, että auto saapui pihaan. Pappa tuli siis paikalle etuajassa, kuten yleensäkin. Jäpikkä oli mielissään, kun pääsi köllöttelemään papan syliin sohvalle. Sain siistittyä niin itseni kuin keittiönkin, jonka jälkeen yhteistuumin alettiin ruokkimaan pientä potilasta. Yllättäen kyllä pieni annos jogurttia, pala leipää ja kourallinen viinirypäleitä maittoivat pikkuherralle.

Kellokin oli jo sen verran, että sai soittaa terveyskeskukseen ja varata iltapäivälle käyntiaikaa. Tällä kertaa ei sairaanhoitajakaan kyseenalaistanut mahdollista silmätulehdusta, onneksi. Alkuvuonna meitä ei puhelimitse uskottu, vaikka jäpikällä oli tämänkin kertaista tulehdusta ärhäkkäämmät oireet päällä - käskettiin vain putsailla ja olla yhteydessä jos oireet eivät parin päivän kuluttua helpota. Saman päivän iltana laitoin kuitenkin miehen soittamaan terveyskeskukseen, koska silmien tilanne oli niin paljon pahentunut päivän aikana. Onneksi pääsimme iltapäivystykseen ja hakemaan apteekista silmätipat. Siinä vaan kävi sitten niin, ettei tulehdus lähtenyt ensimmäisillä tipoilla helpottamaan vaan piti parin päivän päästä käydä lääkärin pakeilla hakemassa tujumpi resepti, jonka avulla saatiin silmätulehdus taltutettua.

Kotiuduttuani mahalaukun tähystyksestä pappa  kertoi, että jäpikkä oli tuon vajaan kolmen tunnin ajan vain maannut sohvalla viltin alla ja tuijottanut televisiota. Ei ollut yrittänyt puuhastella mitään, mutta oikeaa korvaansa oli ajoittain hangannut. Papan lähdettyä jäpikkä halusi syödä kourallisen viinirypäleitä ja suostui nauttimaan pienen tilkan mehua. Asetuttiin hetkeksi sohvalle mittaamaan lämpöä, joka näyttikin 38,0. Pienen väsytystaistelun jälkeen sain jäpikän jäämään päiväunille omaan sänkyynsä ja itse pääsin katsomaan edellisillan Ex-Onnelliset.

Tunnin päiväunien jälkeen köllittiin yhdessä hetki sohvalla, kunnes yritettiin hieman taas ruokailla. Ei oikein ottanut onnistuakseen tällä kertaa, mutta vettä sain ujutettua pikkuherralle Muumi-juomapullon avulla. Ulkovaatteiden pukeminen ja terveyskeskukseen lähteminen ei ollut mieleistä puuhaa ja kiirehän siinä sitten meinasi tulla.

Saavuttiin kuitenkin terveyskeskukseen ajoissa ja jäimme sairaanhoitajan oven edustalle odottamaan vuoroamme. Kauaa ei tarvinnut onneksi odotella, kun päästiin jo huoneeseen kertomaan tilannetta. Selkeästi silmätulehdus, siihen avuksi sähköisellä reseptillä silmätipat. Sh alkoi katsomaan jäpikän korvia, joka sai aikaan itkuhuudon - mitä normaalisti ei ole tullut. Ja sh totesikin, että molemmat korvat punoittavat siihen malliin, että meidän tulee käydä vielä lääkärin pakeilla. Urhealle pikkuherralle sh antoi mukaansa kissatarroja.

Lääkärin huoneen takana piti jonkun aikaa odotella. Jäpikkä totesi useasti, että häntä paleltaa ja väsyttää. Huoneeseen päästyämme lääkäri kuunteli jäpikän keuhkot ja sydänäänet. Pitkittyneestä flunssasta huolimatta keuhkot kuulostivat normaaleilta. Sitten katsaus korviin, joka tällä kertaa sujui kivuttomasti ja ilman huutoitkuja. Vasen korva oli lääkärin mukaan ärhäkän punainen ja tärykalvo pullottavainen. Oikea korva myös ärhäkän punainen, mutta tärykalvo toista pullottavaisempi. Kuulemma sen näköinen, että saattaisi puhjeta hetkenä minä hyvänsä, jolloin korvasta valuisi ulos pahan hajuista eritettä, märkää. Jos näin tapahtuisi tulisi korva suojata vedeltä. Suihkun ajaksi laittaa korvansuulle pumpulituppo. Lääkäri laittoi sähköisenä reseptinä antibioottikuurin ja samalla uusi jäpikän ihorasva-reseptin. Korvakontrolliin pitäisi varata aikaa noin kuukauden kuluttua.

Apteekkiin päästyämme selvisi, ettei heillä ole ollut elokuusta alkaen lainkaan ihorasvaamme ja vaikuttaisi siltä, ettei sitä olisi hetkeen tulossakaan. Farmaseutin mukaan markkinoille olisi kuitenkin tullut uusia hyviä rasvoja, mutta niistä tulisi keskustella lääkärin kanssa, joka voisi määrätä uutta reseptiä. Ei auttanut siis, kuin jättää rasvat tällä kertaa ostamatta. Onneksi kotona olisi vielä kahden purkin loput käytettävänä.

Kotiin päästyä puhdistin jäpikän silmät rähmästä sekä laitettiin hyvällä yhteishengellä tipat molempiin silmiin ja antibioottiannos suusta alas. Jäpikän kommentti antibiootista oli "hyvältä maistuu". Kerettiin istahtaa sohvalle ja avata televisio, kun mies ja neiti saapuivat kotiin.

Illalla silmätippojen laittaminen ei sujunutkaan väsyneelle pikkuherralle niin hyvin, kuin päivällä. Piti hieman taistella, mutta onnistuttiin. Antibiootin ja Pronaxenin ottaminen sujui hyvin. Kuumeinen pikkupotilas kömpi sänkyynsä ja nukahti hetimiten. Tunnin päästä heräsi kuitenkin itkemään ja huoneeseen mennessä tärisi sängyssään istualteen silmät kiinni, aivan hiestä märkänä. Vähennettiin vaatetusta ja jäpikkä pääsi takaisin uneen.

Jossain vaiheessa yöllä havahduin hereille jäpikän kömpiessä väliimme.

Mahalaukun tähystys

Edellisellä viikolla sain kutsun mahalaukun tähystykseen. Ohjeistuksena kerrottiin, että ennen toimenpidettä tulisi olla 6h syömättä ja 2h juomatta. Itse olin ravinnotta 12h ajan.

Jännittää alkoi puolisen tuntia ennen toimenpidettä. Sain kutsun tulla toimenpidehuoneeseen ajallaan. Siinä heti sairaanhoitaja kyseli voinnista ja varmisteli, että olihan jatkotutkimuksista jo selvyys. Ei ollut, joten sitä luvattiin selvittää sitten tähystyksen jälkeen.

Sairaanhoitaja kertoi pääpiirteittäin, mitä tulisi tapahtumaan ja vakuutteli, että koko tutkimus olisi ohitse viidessä minuutissa kaikkine koepalojen ottoineen. Tähystyksen aikana sisälleni laitettaisiin ilmaa, joka laittaisi röyhtäyttämään. Koko tutkimuksen ajan hengittäminen kuitenkin onnistuisi normaalisti niin nenän kuin suunkin kautta.

Sängylle istuttua sain nielaista pienen annoksen gravisconia, jonka tarkoitus on estää mahahappojen nouseminen ruokatorveen. Pyysin saada puuduttavaa ainetta nieluun. Pari suihkausta ja sitten käskettiin nielaisemaan, maku oli varoituksen mukaisesti paha. Jännästi tuntui, kuinka aine alkoi nielussa vaikuttaa.

Sitten käskettiin makaamaan vasemmalle kyljelle. Käsivarret piti laittaa ristiin vatsan kohdalle. Suuhun sain hampaiden väliin pienen muovisen kapistuksen, jonka keskellä oli reikä jota kautta tähystysputki laitettaisiin. Sitten lääkäri laittoi suuhuni mustan tähystysputken, jonka päässä loisti valo (ja pieni kamera). Lääkäri käski nielaisemaan ja lähti sitten samaan aikaan työntämään putkea pitkin ruokatorvea. Tuntui kamalalta, yökkäilin ja röyhtäilin hyvin voimakkaasti. Kyyneleet kohosivat silmiin ja iski tunne, että haluan lopettaa koko toimenpiteen heti! Onneksi sairaanhoitaja piti päästäni kiinni, ohjeisti pitämään leuan viistosti lattiaa kohden ja hengittämään pitkiä vetoja sisään ja pidättämään hetken hengitystä. Neuvoilla pahin tunne hellitti. Lääkäri oli päässyt jo ohutsuolen puolelle, josta otettaisiin ensimmäisenä koepala. Näin edessäni vilahduksen metallia ja sairaanhoitaja kertoi, että nyt tähystysputken sisälle työnnettäisiin vaijeria jonka avulla saataisiin koepalat otettua. Tunsin, kuinka vaijeri liikkui putkessa - lähinnä pienenä tärytyksenä. Vaijerin liikkeet myös kuuluivat selvästi. Sitten kerrottiin, että nyt koepala otettaisiin. Tuntui pieni nykäisy ja sen jälkeen vaijeri vedettiinkin vauhdilla pois. En muista, että otettiinko siinä vaiheessa toinenkin koepala, mutta ohutsuolen jälkeen piti tähystysputkea vetää hieman ulospäin, jotta lääkäri pääsi takaisin mahalaukkuun. Taas tuntui kamalalta, yökkäilin ja röyhtäilin voimakkaasti. Sitten työnnettiin vaijeria putken sisälle pari kertaa ja otettiin lisää koepaloja. Ja taas putkea vedettiin lisää ulos ja jälleen voin pahoin. Pian toimenpide tulikin päätökseen. Helpotus oli suuri putken tullessa ulos. Sairaanhoitaja käski sylkeä enimmät limat suusta ulos ja nousta istumaan. Sain paperia, johon syljeskellä lisää. Toimenpiteen loputtua olotila palasi hetimiten normaaliksi. Toki kurkussa puudutus tuntui edelleen. Pahinta koko toimenpiteessä oli siis tähystysputken liikuttelu. Mikään ei sattunut, mutta tuntui hyvin epämiellyttävältä. Kurkku jäi toimenpiteestä kipeäksi ja mahassa tuntui oudolta, mutta muuten vointi siis oli normaali.

Sen verran omalta osalta selvisi, etten kärsi ainakaan mahahaavasta ja närästys sekä jatkuva röyhtäily johtunee ärtyneestä ruokatorven alaosasta (jos nyt muistan kohdan oikein). Tähän vaivaan siis täytyy tarvittaessa syödä lääkärin määräämää Somaccia ja kiinnittää entistä tarkemmin huomiota ruokavalioon, eli karsia närästävät juomat ja ruoat pois. Heti ensimmäisinä lääkäri mainitsi kahvin, suklaan, paprikan sekä mausteet. Omaa närästys-listaa löytyy itseltäkin jo ennestään, mutta viime aikoinahan on pelkkä vesikin jo närästänyt.

Lääkäri myös laittoi lähetteet verikokeisiin, niissä tulisi käydä parin viikon päästä niin nähdään, että onko arvot lähteneet muuttumaan johonkin suuntaan. Ja tietenkin, että mikä on hemoglobiinin tilanne.

Lisäksi sain myös seuraavalle viikolle ajan paksusuolen tähystykseen, johon valmistelu alkoi heti tänään.