Ensimmäinen vuosi avioparina

Kaksitoista kuukautta - aika kuluu tosissaankin vauhdilla. On siis kulunut vuosi siitä, kun avioiduimme maistraatissa. Parisuhdetta ja yhdessä kuljettua matkaa ennen avioliiton auvoiseen satamaan astumista ennätti kertymään seitsemän vuoden verran. Kuten olen vuosien saatossa tännekin kirjoitellut useaan otteeseen, on nämä vuodet pitäneet sisällään paljon vuoristoradan kaltaisia ylä- ja alamäkiä. Pysähdyin muistelemaan ja voisin sanoa, että kaikki yhteiset kahdeksan vuotta ovat pitäneet sisällään jonkinlaisia kriisejä, olivat ne sitten vain toista aikuista koskettavia mutta loppuviimein koko perheeseen vaikuttavia asioita.

Vaikka eräänkin kriisin keskellä olemme pohtineet, että parhain ratkaisu tilanteeseen olisi ero - emme ole siihen lopputulokseen kuitenkaan päätyneet. Tai siis itseasiassa olemme kerran työstäneet eroa jo pitkälle saakka kaikkine tavaroiden jakoineen, mutta lopulta päätyneet antamaan vielä suhteellemme mahdollisuuden eheytyä. Pitkälti näihin mahdollisuuksiin vaikuttavat ipanat, niin hyvässä kuin pahassa. Ilman ipanoita emme varmasti olisi jaksaneet yrittää näinkään montaa kertaa - olisimme antaneet periksi paljon helpommalla. Välitämme valtavasti toisistamme ja vuodet tapahtumineen ovat selkeästi kasvattaneet meistä erilaisia yksilöitä, kuin mitä silloin tavatessamme olimme. On paljon asioita, mitä itse olisi voinut tehdä toisin tai jättää kokonaan tekemättä. On myös paljon asioita, mitä puoliso olisi voinut tehdä toisin. Mutta onhan se rakkautta, että loppuviimein hyväksyy toisen muuttumisen - antaa tilaa kasvaa. Se, millä tavalla muuttuminen itse kussakin tapahtuu, on sitten eri asia. Ja pystyykö toisen tekemät virheet lopulta hyväksymään ja antamaan anteeksi? Siinäpä se.

Eikä oikeastaan voi sanoa, että avioituminen olisi mullistanut elämämme totaalisesti. Karrikoidusti voisi todeta, että avioliitto näkyy itselläni lähinnä nimettömässä, johon sain toisen sormuksen kihlasormuksen kaveriksi, sekä uutena sukunimenä. Meillä on ollut suhteen alusta alkaen molempien nimet niin auto- kuin asuntolainoissakin. Molemmilla on omat pankkitilit ja omat rahat, molemmat lyhentävät omat osuutensa lainojaan ja maksavat omat menonsa. Mutta pitkälti taloudellinen vetovastuu on ollut vuosien aikana kuitenkin miehellä (siihen riittänee maininta; paremmat tulot). Emme avioituessa myöskään tehneet avioehtoa - koska koko suhteen perusajatus on ollut jakaa omaisuus keskenään.

Yksi parhain asia on kuitenkin avioliitossa se, että nyt meillä on koko perheellä yhteinen sukunimi. Itselleni sillä on ollut suuri merkitys kaikkien vuosien aikana, että olen ollut perheessä ainut eri sukunimellä oleva. Pohjalla on ollut se, että olen nuoresta saakka inhonnut omaa tyttönimeäni, joten siitä eroon pääseminen on ollut myös helpottava kokemus. Tyttönimeen sisältyy niin paljon huonoja muistoja, leimoja, niin yksityis- kuin työelämästäkin. On toisaalta helpottavaa, että naimisiin meneminen tapahtui samaan aikaan kun aloitin uuden alan opiskelut. Uudella alalla minut tunnetaan alusta alkaen tällä uudella nimelläni ja vanhalla alalla kukaan ei tunnista uutta nimiyhdistelmääni.

Ja se avioliiton tuoma nimitys: vaimo. On se vaan mahtavaa kuulla kerta toisensa jälkeen, kun se on oikeasti virallista.

Ensimmäinen vuosi avioliittoa piti sisällään mm. häämatkan ulkomaille, ulkomaanmatkan perheen kesken, haasteita ja onnistumisia. Ryhdyimme myös tavoittelemaan seuraavaa yhteistä unelmaamme, omaa haavettamme. Eli katseemme siintävät yhteisessä tulevaisuudessa, yhteisissä suunnitelmissa. Koskaan ei voi tietää varmaksi huomista, mutta turha sitä on murehtia sellaista mistä ei ole varmuutta.

On tärkeää muistaa, ettei parisuhde ole pelkkää auvoa ja onnellisuutta. Kuljetaan päivä kerrallaan eteenpäin, pyritään löytämään päivistä enemmän positiivista mikä antaa molemmille voimaa niinä huonoinakin päivinä. Ja se toisen kuunteleminen sekä yhdessä keskusteleminen, ääneen omien mietteiden sanominen - se on ehdottoman tärkeää, koska emmehän tiedä toistemme pohjimmaisia ajatuksia. Puhutaan vaikeatkin asiat läpi, eikä lakaista asioita maton alle tai mennä vihaisina eri sänkyihin nukkumaan. Parisuhteessakin saa olla toisen kanssa eri mieltä. On eri asia hyväksyä toisen mielipide, kuin vängätä väkisin vastaan ja pyrkiä jyräämään toista omalla mielipiteellään. Ei aina tarvitse olla samaa mieltä, toisinaan voidaan tehdä myös kompromisseja. 

Ja se läsnäolon tärkeys. Se, että ollaan toisillemme oikeasti läsnä - eikä uppouduta esimerkiksi somen maailmaan yhteisinä hetkinä. Läsnäoloon liitettynä läheisyys. Ei kokoajan tarvitse olla toisen iholla kiinni, mutta ne hipaisut ohi mennessä ja koskettaminen sohvalla yhdessä ollessa. Toisen kainaloon hakeutuminen sopivina hetkinä. Nuo hetket lisäävät onnellisuuden tunnetta, tuovat meitä lähemmäksi toisiamme.

Tässä on hyvä olla.

Edellinen vuosi tuli, oli ja meni

Johan tässä on lähestulkoon pari vuotta vierähtänyt aiemmasta kirjoituksesta. Pysähdyin täysin pohtimaan, kuinka paljon on asioita mahtunut näiden muutaman vuoden sisälle aina ipanoiden kasvusta parisuhteeseen, työ- sekä vapaa-ajan kuvioihin. Kaikkea ei millään voi mahduttaa yhteen tekstiin, eikä tarkoituksena ole edes jakaa asioita omiin kertomuksiinsa. Voin todeta, että useasti olen ollut aikeissa tänne kirjoittaa - mutta kynnys kirjoittamiselle nousee sitä mukaa, mitä enemmän aikaa eteenpäin kuluu.

Pääpiirteiset kuulumiset lienee, että meillä asustaa nykyään tempperamenttinen 6-vuotias esikoululainen ja toinen voimakastahtoinen 5-vuotias päiväkotilainen (joka myös haluaisi olla eskarilainen, tietty!). Reilu vuosi sitten jättäydyin töistä muutaman vuoden tauolle ja aloitin täysipäiväiset opiskelut aivan uuden alan parissa. Niin ja hei, vihdoin (painoa tuolle sanalle) vuosi takaperin "avopuoliso" ja "kihlattu" nimikkeet vaihtuivat vaimo -nimitykseen. Kaiken arjen härdellin keskellä 7-vuoden malttamaton odotus kruunautui aurinkoisena pakkaspäivänä.

Että voi tätä onnea ja autuutta.. Ja pah, eihän tämä arki pelkkää autuutta ole - mutta tasaisesti vuoristorataa sen kaikkine ylä- ja alamäkineen. Meidänlaista arkea, sopivasti haasteita ja vastoinkäymisiä, hyviä asioita sekä kokemuksia unohtamatta.

Eli lyhyesti sanottuna, elossa ollaan!

Lasten reagointi

"Äiti on pipi."

"Hyvää kotipäivää, äiti!"

Jäpikkä on lähinnä hämmästellyt kädessä olevia pisteitä, mustelmia ja valkoisia laastareita. Niiden kautta ehkä parhaiten on tuolle alle 3-vuotiaalle konkretisoitunut se, että äitiä on tutkittu ja äiti on kipeä. Suloinen pieni rakkauspakkaus, joka suukottaa ja kulmat kurtussa toteaa "äiti pipi".

Neiti ymmärtää asioita selkeästi eri tavalla, osaa kysellä ja on omalla tavallaan kiinnostunut. "Miksi olit sairaalassa? Oliko sulla oma huone? Kuka se sun kaveri siellä oli? Leikittekö te yhdessä? Mitä sulle tehtiin siellä? Miten sua tutkittiin siellä? Katsoiko se lääkäri sun korviin ja suuhun? Pistettiinkö sua? Sattuiko se? Mua ei sattunut, se vähän kirveli vaan. Meetkö takas sairaalaan?". 4-vuotiaan on toki helpompi samaistua, kun muistaa viimeisimpiä omia tutkimuksiaan ja kuukausi takaperin saamansa rokotteen vaikutukset. Vastahan jäpikänkin kanssa kävimme sydänkontrollissa. Ja on ollut kuumetta ja enterorokkoa, mitä käyty terveyskeskuksessa molemmilta ipanalta toteamassa.

Tavoitteena on ollut puhua muutenkin ipanoille mahdollisimman rehellisesti asioista ja vastata kysymyksiin lyhyen ytimekkäästi, mutta tarpeeksi kattavasti. Liittyivät asiat sitten kuolemaan, hautajaisiin, sairasteluun, kipuihin tai onnenkyyneleisiin, iloihin, rakkaudentunnustuksiin. "Äiti on nyt vähän kipeä ja väsynyt". Ja kun asiasta on puhuttu hetki, unohtuu se sitten hyvinkin nopeasti. Yöunetkin ovat pysyneet samanlaisina molemmilla, ei ole tullut mitään huutoitkuja tai mainittavia unia. Jäpikkä kömpii yöllä viereen nukkumaan ja neiti heräilee kerran tai pari yön aikana.

Ihan tavallista arkea muuten siis eletään, mitä nyt sairastumisesta johtuen äiti on lähinnä maannut sohvalla tai sängyssä. Halittelut ja suukottelut, pienet kivat lämpimät hetket piristää niin aikuisia kuin ipanoitakin. Tai vaikka yhteiset 10 minuutin iloiset hetket iPadilla pelatessa. Ja sitten on toki ne tutut hetket, kun kinastellaan, laitetaan kaikessa vastaan ja saadaan itkupotkuraivareita olohuoneen matolla, koska juuri nyt ei asiat menneet ipanan haluamalla tavalla.

Aika

Tammikuu lähenee uhkaavasti loppuaan. Aika on kulunut kuin lentäen. Elo onkin ollut kuin yhtä vuoristorataa sitten marraskuun. Valitettavasti nuo pudotukset pohjalle on tuntuneet kestävän pidempään, kuin nousut sinne vuoristoradan huipulle. Päällisin puolin kaikki on kyllä hyvin, hengissä ollaan koko perhe. Väsymys(?) vaan tuntuu lamaannuttavan liikaa kaikenlaisia osa-alueita.

Tällä hetkellä työstettävänä on parisuhde. Sillekin pitäisi löytää aikaa. Yhteistä aikaa. Ilman lapsia. Vain me kaksi aikuista. Pienin askelin eteenpäin - ja kyllä tämä nousu tuntuukin niin hitaalta siinä vuoristoradassa. Välillä tuntuu siltä, että vaunu liukuu vain taaksepäin, aika pysähtyy. Mutta sitten tulee onneksi ajanjakso, että kuljetaan myös eteen ja ylöspäin lähinnä suupielet korvissa. "Kyllä tämä tästä". Tämähän on kaikki sitä "ensimmäisten vuosien haastetta, kyllä se sitten helpottaa" ja "toinen vauvavuosi haasteineen". Sitäkö tämä on? Onko meistä tähän yhteiseen matkaan? Varmasti? Vai pitäisikö koittaa kulkea erillään? Uskon vahvasti, että yhteinen matka jatkuu. Emme ole valmiita luovuttamaan. Aika sen kai näyttää. Niin, että kyllä tämä tästä! :)

Hei, meillä nukutaan!

Kuten otsikkokin jo ehkä antaa jotain mielikuvaa, niin ajattelin tulla tänne hehkuttamaan viimeyöstä joka nukuttiin hyvin (niin hyvin, kuin se vaan näissä olotiloissa on mahdollista).

Tilannehan on se, että mies on tässä noin 1,5kk aikana nukkunut vain kaksi kokonaista yötä meidän makuuhuoneessamme, yhteisellä sängyllämme. Ja noin viitenä yönä olen kesken yöunien häätänyt sohvalle nukkumaan. Eli käytännössä ukkokulta on joutunut nukkumaan yönsä kohta jo 2kk ajan sohvalla. Emmekä usko, että makuuhuoneen leveään sänkyyn tulee pääsemäänkään ennen pikkuveljen syntymää.

Viimeyönä nukuimme kuitenkin kaikki kirjaimellisesti omissa huoneissamme. Tyttö nukkui pinnasängyssään huoneessansa, suljetun oven takana. Mies "työhuoneessa" vieraspatjalla ja minä meidän makuuhuoneessamme, pehmeässä 160x200cm sängyssä. Ihanaa, unta!

Eilinen oli todella pitkä päivä, lähes kokonaan valvotun yön jälkeen. Tytöllä oli vapaapäivä päiväkodista. Poikkeuksellisesti myös tyttö nukkui vain yhdet päiväunet ja nekin hyvin huonosti. Ja ensimmäistä kertaa tälle vuodelle; tytön päivä oli hyvin itkuinen ja täynnä kitinää (väsymys, hampaat?!). Koko päivän sitä oikeastaan taas pelkäsi, että seuraavastakin yöstä tulisi jälleen hyvin repaleinen..

Tässä eilisten päikkäreiden jälkeinen "ohjelma"  pääpiirteittäin aina tähän aamuun saakka. Eilen aamulla kerkesimme käymään tytön kanssa ulkona ja kaupassa, ennen ensimmäisiä päikkäreitä. Touhukas päivä vaati veronsa; supistuksia ja selän oikuttelua, eli makoilua paljon lattialla ja sohvalla.

11:50 tyttö herää päiväunilta itkuisena
12:00 lounaan syönti, jonka jälkeen leikkiä, viihdytystä
13:45 tyttö haluaa välipalaa, jonka jälkeen yritän saada päiväunille
14:15 tyttö itkee huoneessaan, unesta ei tietoakaan, jatketaan leikkejä ympäri taloa
15:00 tyttö kierähtää alas sohvalta, lyö päänsä lattiaan ja siitä seuraa 8min lohdutonta itkua jonka jälkeen leikit jälleen pääsevät jatkumaan
15:30 vilkuilen kelloa, kerron tytölle että isi tulee kohta kotiin
15:50 mies tulee töistä kotiin, touhuamme yhä olohuoneessa
16:00 valmistan itselleni ruokaa, mies viihdyttää ja ruokkii tytön
16:20 istun pöydän ääreen, saan syödä rauhassa
16:45 mies alkaa tehdä lähtöä harrastukseensa
16:50 mies lähtee, ripustamme tytön kanssa pyykkejä
17:05 täytän kylpyammeen vedellä, tyttö ammeeseen
17:15 tytön pesu, kuivaus, vaatetus
17:30 laitamme isille vieraspatjan "työhuoneeseen"
17:50 tytön iltapuuro, syönti sujuu ihmeen hyvin ja reippaasti
18:05 olohuoneeseen leikkimään
18:35 tytön huoneeseen leikkimään (makaan lattialla)
18:55 mies tulee kotiin, jatkamme leikkimistä
19:40 tytölle iltamaidon lämmitys
19:45 tyttö menee nukkumaan (poikkeuksellisesti näinkin myöhään)
21:30 mies menee nukkumaan
22:00 alan itsekin hakemaan unta
01:05 herään, käyn vessassa
03:20 tyttö äännähtää huoneessaan (ei aiheuta toimenpiteitä)
05:00 herään, pyörin tovin sängyssä
06:00 herään jälleen, enkä enää nukahda
06:25 miehen herätyskello soi
06:35 mies herättää tytön, nousen itsekin ylös (kiiruhdan vessaan)
06:40 tytön suukottelua, silittelyä, aamupesut ja vaatteiden vaihto
06:50 tytölle ulkovaatteet päälle, päiväkotitavaroiden pakkausta
06:55 suukotan molemmat, vilkuttelen ovelta ja toivotan mukavaa päivää molemmille
06:57 teen itselleni aamupalan, pari kuppia kahvia ja istutan itseni koneelle

Hyvää huomenta!

Meidän perhe

Näin joulun odotuksen alla luin erään 10-vuotta vanhan lehtiartikkelin, jossa oli haastateltu uusperhettä joulun alla (äitiäni, hänen avopuolisoaan ja sisartani). Tuo artikkeli herätti monenlaisia muistoja mieleeni. Perheitä, niitä tosiaan on monenlaisia ja monen kokoisia. Kerronpa omasta perheestäni jotakin ennen ja nyt.

Kun olin lapsi, oli meillä iso omakotitalo, aidattu piha, koira ja auto. Perheeseeni kuuluivat äiti, isä, siskoni sekä veljeni. Siis unelmaperhe? No joo, jatkuvaa nahistelua ja kinastelua veljen kanssa, pikkusiskomme syrjintää unohtamatta. Villit ala-asteajat ja uhmakkaat kuumat kesäpäivät. En muista, että meidän perheessä olisi ollut ''asiat huonosti'' silloin, kun olimme pieniä. Isä kävi töissä ja äiti hoiti meitä pitkään kotona. Äiti ei tosiaankaan käynyt töissä, mutta opiskeli silloin kun olimme ns. hieman vanhempia. Vähistä rahoista lyhennettiin asuntolainaa ja äiti ompeli itse lähes kaikki meidän lasten vaatteet. Hankinnat mietittiin tarkkaan, mutta silti meillä riitti hyvin ruokaa ja leluja, joilla leikkiä.

Kun murrosikä koitti, aloin huomata eri tavalla erilaisia piirteitä äidistä ja isästäni, heidän suhteestaan toisiinsa. Muistan hirveitä riitoja, tavaroiden hajoittamisia, huutamista, itkemistä, syyttelyä.. Ja muistan useasti toivoneeni, puhuneeni myös veljeni kanssa, että ''kunpa nuo eroaisivat''. Olin varmasti todella haastava murkku; jätin tulematta sovittuna aikana kotiin, poltin tupakkaa ja join alkoholia varhaisessa vaiheessa. Jätin viikonloppuisin tulematta kotiin sovittuna aikana; saatoin tulla muutaman tunnin myöhässä tai ilmoittautua vanhemmilleni vasta seuraavana päivänä, vietettyäni yöni silloisten ystävieni kimppaopiskelija-asunnossa.

Muistan varmasti suurimpana hetkenä yhden vuoden vaihteen, jolloin nautimme alkoholia, poltimme tupakkaa ja ammuimme raketteja. Siis pidimme hauskaa suurella kaveriporukallamme, johon kuului tuolloin 12-14-vuotiaita tyttöjä ja 16-19-vuotiaita poikia, miehen alkuja. Me olimme niitä nuorimpia. Tapasin silloin ihanan 17-vuotiaan pojan, johon hullaannuin täysin. En halunnut lähteä kotiin sovittuna ajankohtana, koska pelkäsin että jos lähden tuon pojan luota, niin hänet joku muista kavereistani nappaa itsellensä. Joten uhmasin vanhempiani, suljin puhelimeni ja nukuin lattialla tuon pojan kainalossa aamuun saakka. Aamulla avasin hetkeksi puhelimeni, kuunnellakseni vanhempieni huolestuneet viestit vastaajassa, jonka jälkeen suljin puhelimen uudestaan. Enkä ilmoittanut itsestäni. Vietimme mukavan päivän suurella kaveriporukalla, minä tyytyväisesti pojan kainalossa. Rahaa ei kuitenkaan ollut kenelläkään suuria summia, joten alakerran pizzeriasta haimme porukalla yhteiset pitsat joista jokainen sai muutaman palasen. Päivän hämärtyessä omatuntoni alkoi soimaan; olisivatkohan vanhempani kotona huolesta soikeana.. Päädyin soittamaan heille puhelun. Puhelimessa puhuivat vuorotellen hermostuneet, äkäiset ja huolestuneet vanhempani, jotka vaativat minua palaamaan kotiin. Poliiseista he eivät olleet saaneet etsintäapua, vaikka olin vasta 12-vuotias ja teillä tietämättömillä. Koko tuon vuoden vaihteen vietin siis noin 2km päässä kodistamme. Sovimme puhelimessa, että isäni tulee alkuillasta minua vastaan yhteen tiettyyn paikkaan. Muistan, että pakkasta oli -30 astetta. Palelti kävellä ilman hanskoja kotiin, mutta en suostunt laittamaan isäni hanskoja käteeni. Muistan, kuinka puhuin tätini kanssa puhelimessa ja kolme sormeani oikeasta kädestä paleltuivat. Sattui niin kamalasti. Mutta vuoden vaihtuminen oli ollut todella ihana. Ja siitä sitten sainkin kärsiä, sillä vanhempani ottivat minulta kännykkäni pois ja määräsivät kaksi viikkoa kotiarestia. Itkin, huusin ja riehuin. Yritin saada vanhempani ymmärtämään, että minun on pakko soittaa sille pojalle, etten menetä häntä. Tuona iltana vanhemmat katkaisivat sähköt hetkeksi huoneestani, koska soitin musiikkia niin kovalla kuin vain stereoillani pystyi soittamaan. Lopulta sain soittaa seuraavana päivänä lankapuhelimestamme. Kouluun palattua näin tuota poikaa nopeasti ja salaa. Viikon arestin jälkeen vanhempani heltyivät ja antoivat pojan tulla meille kylään. Tuota ensimmäistä suhdetta kesti kevääseen saakka, kunnes poika jätti minut tekstiviestillä - hän oli ihastunut uudestaan entiseen tyttöystäväänsä (joiden uudelleen alkanut juttu kyllä kaatui pian). Tuona eropäivänä isäni halasi minua lohduttaakseen, ensimmäistä kertaa moniin vuosiin. Äitini muistaa varmasti loppuelämänsä, kuinka itkin huoneessani lukuisia päiviä, iltoja ja huudatin stereoillani Yön Rakkaus on lumivalkoinen -kappaletta. Itse en sitä juurikaan muista.

Tuon vuoden jälkeen vanhempani päättivät erota. Siskollemme se oli todella raskasta. Me taisimme veljeni kanssa olla helpottuneita, mutta silti hieman epäuskoisia asiasta. Saimme veljeni kanssa päättää, että jäisimmekö isämme kanssa asumaan vai muuttaisimmeko äitimme kanssa pois. Halusimme jäädä veljeni kanssa omakotitaloon. Äitini ja siskoni muuttivat pois ja asuivat noin 2km päässä ensimmäisen vuoden ajan eron jälkeen. Kunnes äitini tapasi uuden miehen ja he muuttivat yhdessä 300km päähän meistä. Vanhemmat olivat siis eronneet ja koulussa asiaa surkuteltiin opettajien toimesta. Saimme paljon ''anteeksi'' eron dramaattisuuden varjolla, käytimme eroa hyväksi monessakin asiassa. Nyt äiti ei pystynyt enää kontrolloimaan meitä samaan vanhaan tapaan ja isämme, todennäköisesti meitä miellyttääkseen, antoi periksi monissa asioissa, pahoissakin. Äitini ja siskoni olivat yhä perhettäni, mutta kotona asuimme enää minä, veljeni ja isämme. Se oli silloin meidän perhe. Äidilläni ja siskollani oli uusi perhe, johon oli vaikea tuntea itsensä kuuluvaksi - todennäköisesti pitkän välimatkan ja harvojen tapaamisten vuoksi.

Meidän perheestä tuli lopulta uusperhe, kun isämme tapasi uuden naisen jolla oli kaksi lasta, joista toinen asui vielä kotona. Meni vuosi tai kaksi, kunnes tämä nainen ja hänen tyttärensä muuttivat omakotitaloomme. Vastustimme asiaa, emme pitäneet uudesta äitipuolestamme aina.

Kun täytin 18-vuotta, muutin omakotitalosta pois omaan esimmäiseen vuokrakämppääni. Yksi suurimmista syistä oli äitipuolemme, jonka kanssa en vain yksinkertaisesti tullut enää toimeen. Syitä oli monia. Perhe olin nyt minä; yksin asunnossani. Mutta perheeseeni kuuluivat myös isäni, veljeni, äitini ja siskoni.

Oli monenlaista elämää opiskeluiden, töiden ja vapaa-ajan puolella monen vuoden ajan. Kunnes tapasin kolme vuotta sitten avopuolisoni, kihlattuni. Ja kunnes me ''perustimme perheen'', johon kuuluu tyttäremme ja vielä syntymätön poikamme. Me olemme nyt perhe.

Perhe, jonka haluaisin pitää eheänä ja yhtenäisenä, elämämme loppuun saakka. Mutta tulevaisuudesta ei voi koskaan tietää. Nyt asiat ovat hyvin. Elämme ensimmäisessä yhteisessä omakotitalossamme auvoista perhe-elämää, kaikkine haasteinensa toki. En ole koskaan kuvitellutkaan, että elämä olisi pelkkää ruusun terälehdillä tanssimista. Emmehän me edes tanssi! :) Mutta lapset, kaikkine hyvine ja haastavine asioinensa; he ovat <3 ja tekevät meistä perheen. Omanlaisen, meidänlaisen perheen.

Hyviä ja huonoja muistoja mahtuu jokaisen ihmisen elämään. Omista muistoistani haluan pitää yllä niitä hyviä ja erityisesti hauskoja muistoja, ne tuovat omanlaisensa turvan. Mutta kaikkia huonojakaan muistoja en halua unohtaa, sillä ne muistuttavat niistä asioista, mitä ei kannata itse tehdä tai kokea enää toistamiseen. Voimme vain toivoa, ja pelätä, että lapsiemme lapsuus sekä nuoruus olisi paljon parempaa, erilaisempaa, kuin mitä olen itse aikanani kokenut. :)


- Ann