Kaksitoista kuukautta - aika kuluu tosissaankin vauhdilla. On siis kulunut vuosi siitä, kun avioiduimme maistraatissa. Parisuhdetta ja yhdessä kuljettua matkaa ennen avioliiton auvoiseen satamaan astumista ennätti kertymään seitsemän vuoden verran. Kuten olen vuosien saatossa tännekin kirjoitellut useaan otteeseen, on nämä vuodet pitäneet sisällään paljon vuoristoradan kaltaisia ylä- ja alamäkiä. Pysähdyin muistelemaan ja voisin sanoa, että kaikki yhteiset kahdeksan vuotta ovat pitäneet sisällään jonkinlaisia kriisejä, olivat ne sitten vain toista aikuista koskettavia mutta loppuviimein koko perheeseen vaikuttavia asioita.
Vaikka eräänkin kriisin keskellä olemme pohtineet, että parhain ratkaisu tilanteeseen olisi ero - emme ole siihen lopputulokseen kuitenkaan päätyneet. Tai siis itseasiassa olemme kerran työstäneet eroa jo pitkälle saakka kaikkine tavaroiden jakoineen, mutta lopulta päätyneet antamaan vielä suhteellemme mahdollisuuden eheytyä. Pitkälti näihin mahdollisuuksiin vaikuttavat ipanat, niin hyvässä kuin pahassa. Ilman ipanoita emme varmasti olisi jaksaneet yrittää näinkään montaa kertaa - olisimme antaneet periksi paljon helpommalla. Välitämme valtavasti toisistamme ja vuodet tapahtumineen ovat selkeästi kasvattaneet meistä erilaisia yksilöitä, kuin mitä silloin tavatessamme olimme. On paljon asioita, mitä itse olisi voinut tehdä toisin tai jättää kokonaan tekemättä. On myös paljon asioita, mitä puoliso olisi voinut tehdä toisin. Mutta onhan se rakkautta, että loppuviimein hyväksyy toisen muuttumisen - antaa tilaa kasvaa. Se, millä tavalla muuttuminen itse kussakin tapahtuu, on sitten eri asia. Ja pystyykö toisen tekemät virheet lopulta hyväksymään ja antamaan anteeksi? Siinäpä se.
Eikä oikeastaan voi sanoa, että avioituminen olisi mullistanut elämämme totaalisesti. Karrikoidusti voisi todeta, että avioliitto näkyy itselläni lähinnä nimettömässä, johon sain toisen sormuksen kihlasormuksen kaveriksi, sekä uutena sukunimenä. Meillä on ollut suhteen alusta alkaen molempien nimet niin auto- kuin asuntolainoissakin. Molemmilla on omat pankkitilit ja omat rahat, molemmat lyhentävät omat osuutensa lainojaan ja maksavat omat menonsa. Mutta pitkälti taloudellinen vetovastuu on ollut vuosien aikana kuitenkin miehellä (siihen riittänee maininta; paremmat tulot). Emme avioituessa myöskään tehneet avioehtoa - koska koko suhteen perusajatus on ollut jakaa omaisuus keskenään.
Yksi parhain asia on kuitenkin avioliitossa se, että nyt meillä on koko perheellä yhteinen sukunimi. Itselleni sillä on ollut suuri merkitys kaikkien vuosien aikana, että olen ollut perheessä ainut eri sukunimellä oleva. Pohjalla on ollut se, että olen nuoresta saakka inhonnut omaa tyttönimeäni, joten siitä eroon pääseminen on ollut myös helpottava kokemus. Tyttönimeen sisältyy niin paljon huonoja muistoja, leimoja, niin yksityis- kuin työelämästäkin. On toisaalta helpottavaa, että naimisiin meneminen tapahtui samaan aikaan kun aloitin uuden alan opiskelut. Uudella alalla minut tunnetaan alusta alkaen tällä uudella nimelläni ja vanhalla alalla kukaan ei tunnista uutta nimiyhdistelmääni.
Ja se avioliiton tuoma nimitys: vaimo. On se vaan mahtavaa kuulla kerta toisensa jälkeen, kun se on oikeasti virallista.
Ensimmäinen vuosi avioliittoa piti sisällään mm. häämatkan ulkomaille, ulkomaanmatkan perheen kesken, haasteita ja onnistumisia. Ryhdyimme myös tavoittelemaan seuraavaa yhteistä unelmaamme, omaa haavettamme. Eli katseemme siintävät yhteisessä tulevaisuudessa, yhteisissä suunnitelmissa. Koskaan ei voi tietää varmaksi huomista, mutta turha sitä on murehtia sellaista mistä ei ole varmuutta.
On tärkeää muistaa, ettei parisuhde ole pelkkää auvoa ja onnellisuutta. Kuljetaan päivä kerrallaan eteenpäin, pyritään löytämään päivistä enemmän positiivista mikä antaa molemmille voimaa niinä huonoinakin päivinä. Ja se toisen kuunteleminen sekä yhdessä keskusteleminen, ääneen omien mietteiden sanominen - se on ehdottoman tärkeää, koska emmehän tiedä toistemme pohjimmaisia ajatuksia. Puhutaan vaikeatkin asiat läpi, eikä lakaista asioita maton alle tai mennä vihaisina eri sänkyihin nukkumaan. Parisuhteessakin saa olla toisen kanssa eri mieltä. On eri asia hyväksyä toisen mielipide, kuin vängätä väkisin vastaan ja pyrkiä jyräämään toista omalla mielipiteellään. Ei aina tarvitse olla samaa mieltä, toisinaan voidaan tehdä myös kompromisseja.
Ja se läsnäolon tärkeys. Se, että ollaan toisillemme oikeasti läsnä - eikä uppouduta esimerkiksi somen maailmaan yhteisinä hetkinä. Läsnäoloon liitettynä läheisyys. Ei kokoajan tarvitse olla toisen iholla kiinni, mutta ne hipaisut ohi mennessä ja koskettaminen sohvalla yhdessä ollessa. Toisen kainaloon hakeutuminen sopivina hetkinä. Nuo hetket lisäävät onnellisuuden tunnetta, tuovat meitä lähemmäksi toisiamme.
Tässä on hyvä olla.
