Pömppis

Raskauspömppispä hyvinkin! Viikot on 31+0 ja sanoisin, että masu on kookkaampi kuin mitä esikoisesta. Painonnousu on tähän mennessä ollut huomattavasti vähäisempää, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen. Esikoisesta oli näihin viikkoihin mennessä tullut +20kg, nyt ollaan lisätty massaa noin 10kg verran. Tosin jälleen on alkanut se kausi, että jatkuvasti pitäisi olla jotakin napostelemassa.. Hirvittävää!

31+0

Raskausarvet ovat vielä esikoisen ajalta näkyvissä - mutta kuten ehkä itsekin kuvasta näette, ei niitä juurikaan ole. Molemmin puolin kylkeä on muutamia, jotka erottuvat lähemmällä tarkastelulla. Villi veikkaus kuitenkin on, että tiikerin raitoja saadaan vielä lisää ;) Huonosti näin pienestä kuvasta näkee, mutta myös sektioarven pääty kurkistaa tuolta pikkareiden alta.

Mahan ympärys aamusesta mitattuna navan kohdalta oli 113cm.
Eilen illalla ympärys samasta kohtaa mitattuna oli 116cm.
Ahdistaako? Kyllä.

ps. Olen alkanut odottamaan vauvan syntymää myös siinäkin mielessä, että pääsen toipumaan sektiosta ja sitten toivonmukaan saadaa oikeasti vaunuteltua, lenkkeiltyä, touhuttua yms. Haluan kiinteytyä, tiputtaa painoa! Haluan näyttää ukkokullalle, että kyllä mä vielä pääsen sinne tuttuun painolukemaan takaisin - ihan totta. Se kun ei meinaa sitä nyt uskoa, vaikka tiputinkin esikoisen raskausajan jälkeen 20kg pois!

Lepoa päiviin

Kivuliaat supistukset ovat saapuneet seuraksemme. Johan niitä tässä odoteltiinkin jo.. Lääkäri määräsi lepoa ja jos yhtään menee samalla kaavalla kuin edellinenkin raskaus, niin lepoa tarvitaan ihan h-hetkeen saakka.

Tänään on kauniisti leijunut lumihiutaleita taivaalta maahan. Olen lumoutuneena ulos tuijotellut. Ja siitä innostuen tehnyt paperisia lumihiutaleita iloksemme sisälle :) Jonkin aikaa sai googletella puhelimella, että löysin hyviä ohjeita lumihiutaleiden tekemiseen. Tyhmä pää, kun ei yksinkertaista ohjetta meinannut tajuta. Siitä myöskin innostuneena tein oman ohjeeni tänne teille jaksaakseni.

Paperiset lumihiutaleet

1. Tarvitaan neliön muotoinen pala paperia

(kaikki sivut ovat tietenkin yhtä pitkiä).

2. Taitetaan neliö kolmioksi.

3. Taitetaan jo taitettu kolmio toistamiseen kolmioksi.

4. Taitetaan kolmion vasen puolisko keskelle.

5. Taitetaan kolmion oikea puolisko myös keskelle ristiin.

6. Käännä kolmio toisin päin ja leikkaa paperi jälleen

kolmion muotoon, eli ylimääräiset siivet pois.

7. Leikkele haluamasi kuviointi kolmioon.

8. Aukaise kolmio ja tadaa - valmista!

Ikkunoita koristaa nyt monen monta lumihiutaletta ja jouluvalotkin loistavat tuoden omaa hyvää mieltänsä päiviin! :) Vielä pitäisi ulos viritellä jouluvalot, mutta se olkoon huomisen ja miehen hommia. Meikäläistä ei kannata tikkailla laittaa kiipeämään korkeuksiin.


- Ann

Raskaus ja nt-ultra

Lupasin palata pian asiaan ja tarkoitus oli runoilla tänne jo viikonlopun aikana, mutta niin se aika vaan taas vierähti.. Täällä kuitenkin nyt ja luvassa aiheesta ja aiheen vierestä turinointia.

Tässähän kävi sitten niin, että tein heinäkuussa positiivisen raskaustestin, oijoi sitä onnea :) Tutut raskausoireet olivat jo päällä, ennen kuin sain viimein testin kotiin saakka. Paleltaminen, hikoileminen ja tasainen lämmön nousu. Sitten alkoikin jo pahoinvointi. Mutta kertaakaan en ole tässäkään raskaudessa joutunut pönttöä halailemaan, mistä olen kyllä onnellinen. Joinakin hetkinä tosin toivon, että tulisipa se oksennus nyt niin olokin voisi helpottaa. Pahoinvointia on ollut aikalailla aamusta iltaan saakka. Vessassa käyn normaalisti noin yhden kerran yössä, nyt käyn vaihtelevasti 1-3 kertaa yössä. Joskus saatan ravata useamminkin.. Jonkinlaisia univaivoja on ollut, koska uni ei ole kaikkina öinä maistunut. Raskauden alkumetreillä tunsin sektioarven kohdalla ajoittain viiltävää kipua, mikä liittyi varmasti juurikin kohdun kasvamiseen. Niitä kipuja ei juurikaan ole enää ollut alun jälkeen.

Viime viikolla kävimme sitten nt-ultrassa josta emme saaneetkaan kotiin viemiseksi niin hyviä uutisia, kuin olisimme toivoneet. Heti ultran alettua näin itsekin, että tilanne ei ollut samanlainen kuin esikoisen kohdalla nt-ultrassa. Kätilö rauhallisesti sanoi samaan aikaan saman asian minulle ja miehelleni jatkaen, "mutta älkää hätääntykö, katsotaan nyt miten täällä muuten voidaan". Pieneltä löytyivät kaikki tarvittava nenäluuta ja aivolohkoja myöten. Siellä se sormiaan ojenteli ja meille vilkutteli. Sillä hetkellä itseäni itketti aivan mielettömästi, mutta hammasta purren pidin kyyneleet ja itkun sisälläni. Paikalle tuli lääkäri ja hän jatkoi tutkimusta erittäin kovakouraisesti, vääntelehdin kivusta. Mittailtiin ja tutkittiin. Niskaturvotusta pienellä oli lääkärin mittaamana reilut 5mm. Turvotus oli takaraivo-niska-yläselkä akselilla. Mutta lisää turvotusta oli myös pään molemmin puolin, vatsalla sekä jaloissa. Kylläkin huomattavasti pienempänä, kuin niskan alueella. Toisena asiana kätilö ja lääkäri kiinnittivät huomionsa sydämeen, josta emme lopulta aivan ymmärtäneet, että oliko siinä jotakin vikaa vai mikä oli tilanne. Mutta seurattavaksi luokiteltiin ainakin. Meille alettiin puhua Turnerin syndroomasta jo ennen, kuin nousin ylös istumaan. Turvotus ja sydämen poikkeamat viittasivat kuulemma siihen. Sitten katsottiin seulonnan tulosta, riskiluvuksi downille tuli 1:5. Juteltiin ja selviteltiin syvemmin tilannetta, että miten haluamme tästä edetä. Miehen kanssa olimme yhtä mieltä, että tästä jatkettaisiin eteenpäin. Eli kuun loppupuolelle saimme ajan lapsivesipunktioon, joka on mahdollista ottaa aikaisintaan rv15. Istukkabiopsiasta meille ei edes puhuttu, emmekä vielä siinä vaiheessa asiasta mitään osanneetkaan kysyä (mahdollista ottaa nt-ultran jälkeisinä päivinä ja tulokset tulevat muutamissa päivissä). Lapsivesipunktion jälkeen tulokset kuulemma tulisivat noin viikossa, mutta viljely veisi lisäaikaa viikosta kahteen. Riskit raskauden keskenmenosta nousivat entisestään. Pelkästään oma kohdunrakennepoikkeavuus on jo yksi riski keskenmenolle ja nyt mukaan tulivat omat riskinsä pienen turvotuksesta sekä sydämestä. Aika pyörällä päästä siinä tuli oltua ja muutaman kerran itkettyäkin. Onneksi mies oli mukana, hänen päähänsä taisi jäädä lopulta enemmän tietoa kuin omaani.

Lääkärin lähdettyä huoneesta kätilö jatkoi ihanana itsenänsä ja näytti meille tietoa tästä Turnerin syndroomasta. Antoi myös oman nimensä ylös paperille ja kehoitti soittamaan, jos vain tulisi jotakin kysyttävää. Meillä olisi mahdollisuus mennä käymään uudestaankin äippäpolilla, jos siltä tuntuisi, ennen lapsivesipunktiota.

Tuon hetken jälkeen ymmärrän vielä enemmän, miksi halutaan odottaa ensimmäistä ultraa ja kertoa sitten vasta raskaudesta läheisille/työkavereille yms. Itsekin odotimme esikoisen kohdalla nt-ultraan saakka. Tällä kertaa olin mennyt asiasta puhumaan jo muutamille läheisilleni ja ystäväni polttareissa siitä kuulivat kaikki muut juhlijat/kaverini. Väkisinkin on ajatellut, että mitä jos ei olisi kertonutkaan, olisivatkohan uutiset olleet sitten "parempia". Mutta sama se tilanne olisi silti ollut. Sitä vain miettii kaikkea typerää murehtiessaan. Kyllä tuollainen on vaan aika iso pommi, kun muutaman raskauskuukauden jälkeen sellainen kerrotaan. Ensimmäiset päivät meni itselläni ainakin osittain sumussa. Untakin oli vaikea saada ja se veloitti omasta olotilasta jälleen osan pois. Asia pyörii mielessä jatkuvasti. Miehelle yritinkin viikonloppuna kuvata asiaa niin, että hän ei joudu kantamaan tätä pientä sisällänsä ja täten on varmasti helpompaa olla ajattelematta asiaa. Kyllä hänkin asiaa on miettinyt, mutta töissä käydessä ajatukset tuppaavat yleensä pysymään poissa. Iselläni pahimpana on ollut ainakin yksinäiset hetket ja niitä on nyt viikon sisällä ollut liikaa. Mutta nyt ei tosiaankaan auta, kuin toivoa parhainta mahdollista loppua tälle tarinalle :) Jos raskaus ei mene kesken, niin ensimmäisenä odotamme tuloksia lapsivesinäytteestä. Sitten tiedämme, kuinka edetään.

Tähän loppuun voisin hieman avata Turnerin syndroomaa. Se on vain tyttöjen/naisten sairaus eikä sitä myöskään luokitella kehitysvammaksi. Tytöillä on kaksi X-kromosomia ja Turner-tytöiltä puuttuu toinen tai osa siitä. Yleensä TS-tytöt ovat aivan normaalin näköisiä ja oloisia tyttöjä, naisia, ihmisiä. Eroja näkyy kasvussa sekä hormonitoiminnassa. Keskimääräinen pituus on 147cm. Hormonitoiminta ei välttämättä ala lainkaan ja sitä täytyy lääkitä loppuelämän ajan. Raskaaksi tuleminen ei välttämättä ole jokaiselle mahdollista, mutta lääketiede on kehittinyt ja kehittyy jatkossakin. Sydänviat ovat myös yleistä TS-tytöillä, mutta niitäkin pystytään hoitamaan hyvin leikkauksilla. Suomessa syntyy vuodessa noin 10-15 Turner-tyttöä. Suurin osa raskauksista menee kesken hyvin varhaisessa vaiheessa.

Linkkejä:
Turnerin oireyhtymä, Terveyskirjasto
Turnerin oireyhtymä, Wikipedia
Turnerin oireyhtymä, TAYS

Dokumentti:
Harvinaisia naisia, Inhimillinen tekijä

Samanlaisesta vastaavasta tilanteesta löytyy paljon erilaisia tarinoita. Suuri osa tarinoista tuntuu päättyneen onnellisesti suuresta sikiön turvotuksesta ja riskiluvuista huolimatta. En halua liikaa elätellä toivoa, vaan yritän varautua enemmän mahdolliseen menetykseen. Mielummin huokaisen helpotuksesta, kuin tipun pilvilinnoista.


- Ann

Kaksi viivaa

Lähes vuosi sitten. Tarkemmin sanottuna: Lähes vuosi sitten sunnuntaina 26.2.2012 tein raskaustestin. Positiivisen raskaustestin. Jonka seurauksena meille syntyi lokakuussa suloinen ja ihana (välillä myös hieman haasteellinen) pieni tyttövauva <3

Herranjestas, siitä päivästä on jo lähes vuosi! Aika on mennyt nopeasti. Äkkiä. Vauhdilla. Pian ollaan jo ajassa ennen juhannusta, jolloin  olen ollut jo VUODEN kotona.

Olen muistellut hetkiä, ennen raskaustestin tekemistä ja sen jälkeen. Ennen testin tekemistä muistan kertoneeni töissä työkavereilleni, kuinka olen jatkuvasti todella väsynyt. Iltaisinkin menin jo klo19-20 välillä yöunille, että jotenkuten jaksoin herätä aamulla ennen klo5 lähteäkseni töihin. Enpä silloin arvannut, että se voisi johtua raskaudesta. Muistan myös monta iltaa, jolloin makasin visusti peiton alla sängyssä peittoni alla ja mies istui vieressä silittelemässä. Olo oli kipeä, paleli hirveästi. Aina iltaisin. Vain iltaisin. Raskausoireita, näin jälkikäteen ajateltuna. En kärsinyt mistään ylitsepääsemättömästä pahoinvoinnista. Mutta muistan myös yhden päivän, jolloin töissä voin todella huonosti. Oksetti. Mahakin oli sekaisin. Juoksin työpisteen ja vessan väliä koko aamun. Lopulta lähdin työterveyden kautta kotiin. Nekin taisivat olla juuri alkuraskauden pahoinvointeja, ennen kuin tiesin olevani raskaana.

Kun raskaustesti oli tehty, oli vain kestettävä pahan olon kanssa. Onneksi se ei edelleenkään ollut ylitsepääsemätöntä. Mutta hirveää. Pelko persuksissa jatkuvasti mahdollisesta keskenmenosta. Voi elämä sitä pelon ja stressin määrää. Pitkälle raskauteen. Jatkuvasti pelko mukana siitä, että meneekö raskaus kesken vai ei.

Töissä kerroin rakenneultran jälkeen olevani raskaana. Monen suusta kuulin, että "mä niin tiesin!". No mistä ihmeestä se nyt sen tiesi, oliko ollut kärpäsenä katossa kun raskaustestiä tein? Silloin tuo sana TIESIN ärsytti aivan suunnattomasti. Arvasin olisi ollut paljon parempi. No onhan se nyt vähän ihmeellistä, kun tupakointi loppuu yks kaks, helmikuun ollessa lähes lopussa. Kahvinjuontikin jää pois. Energiajuomat olin sentään lopettanut vuoden vaihteessa, joten yritin sopertaa raskausviikolle 14 saakka jotakin "terveellisestä elämästä". Yksi yksinhuoltaja-työkaverini oli tämän kuultuaan naureskellut ja sanonut, että olen varmaankin raskaana. Levittänyt sitä muille. Ja muut olivat naureskelleet. Tämä työkaverini pyysi anteeksi, halasi ja iloitsi puolestani, kun kerroin raskaudesta. Kiitos ja aamen, olet anteeksiantoni saanut. Toisten ihmisten ilo oli vilpitöntä, mutta joukkoon mahtui myös näitä naisia jotka eivät onnitelleet lainkaan - vaikka kerroin heille asiasta päin naamaa, jotteivat voisi sitten sanoa että kuulivat sen jostain muualta. Minun mielestä aika tökeröä olla sanomatta mitään. Ymmärrän, jos olet aina halunnut lasta ja et ole siihen tarkoitukseen sopivaa miestä löytänyt elämääsi, mutta on aika törkeää näyttää se tuolla tavoin toisille. "Aha, mitä se asia mulle kuuluu" no ei oikeastaan kuulukaan, mutta me/te naiset olette sellaisia juorukelloja, joten ajattelin olla rehellinen, vihdoinkin kun se pahin keskenmenoriski on takana.

Omille sukulaisille raskaudesta kertomista toki odotin. Omalta puoleltani lapsemme tulisi olemaan ensimmäinen lapsenlapsi, miehen puolella niitä lapsia jo olikin. Tiesin, että omalle isälleni kerrottua tietäisi tästä raskaudesta koko sukuni. Joten isälleni kerroin oikeastaan viimeisenä, lähisuvusta. Kerroimme raskaudesta näyttämällä ultraäänikuvaa. Isäni silmiin kohosivat kyyneleet ja hän hieman huolimattomasti halasi minua, poski vasten poskea. Isäni naisystävä iloitsi ja hihkui, "tätä hetkeä isäsi on odottanut". Ja sitten se karkasi käsistä. Todennäköisesti isäni soitti heti äidillensä, joka soitti tyttärellensä, joka soitti taas omalle tyttärellensä sekä pikkuserkullensa. Jotka kertoivat omille puolisoilleinsa ja jotka onnellisesti viestittivät minulle onnitteluitansa. Ja isäni, laittoi myös tulevasta pappaudestaan (hehe) iloisen sanoman facebookkiin. Sinne juuri, minne en asiaa tahtonut vielä kenenkään tietoon. Niin se vaan sitten levisi, tieto raskaudesta.

Omalle äidilleni uskouduin asiasta jo paljon varhaisemmassa vaiheessa. Olikohan se jo jopa saman päivän iltana. Oli pakko päästä kertomaan jollekin ja luonnollinen vaihtoehto oli oma äiti. Parin päivän sisällä kieltäydyin tyttäremme serkkujen luona kahvista, mikä oli ennenkuulumatonta. Serkkujen äiti, juuri toisen tyttärensä synnyttänyt, arvasi heti "sä oot raskaana". Maaliskuun lopulla pidetyissä nimenantojuhlissa serkkujen äiti kuiskutti imettäessään korvaani, että mitä voin turvallisin mielin syödä pöydän antimista. Ihanaa. Ja niin hassua.

Siinä ne ovat. Ylempänä ensimmäisenä tehty raskaustesti, sunnuntaina iltapäivällä. Alempana toisena tehty raskaustesti, maanantaina iltapäivänä. Viivat selkeästi vahvistumassa. Voi elämä! Niin juuri, se uusi elämä. Meidän jatkeemme, rakas tyttäremme, ilmoitti siis tulostaan :')


- Ann