Edellinen vuosi tuli, oli ja meni

Johan tässä on lähestulkoon pari vuotta vierähtänyt aiemmasta kirjoituksesta. Pysähdyin täysin pohtimaan, kuinka paljon on asioita mahtunut näiden muutaman vuoden sisälle aina ipanoiden kasvusta parisuhteeseen, työ- sekä vapaa-ajan kuvioihin. Kaikkea ei millään voi mahduttaa yhteen tekstiin, eikä tarkoituksena ole edes jakaa asioita omiin kertomuksiinsa. Voin todeta, että useasti olen ollut aikeissa tänne kirjoittaa - mutta kynnys kirjoittamiselle nousee sitä mukaa, mitä enemmän aikaa eteenpäin kuluu.

Pääpiirteiset kuulumiset lienee, että meillä asustaa nykyään tempperamenttinen 6-vuotias esikoululainen ja toinen voimakastahtoinen 5-vuotias päiväkotilainen (joka myös haluaisi olla eskarilainen, tietty!). Reilu vuosi sitten jättäydyin töistä muutaman vuoden tauolle ja aloitin täysipäiväiset opiskelut aivan uuden alan parissa. Niin ja hei, vihdoin (painoa tuolle sanalle) vuosi takaperin "avopuoliso" ja "kihlattu" nimikkeet vaihtuivat vaimo -nimitykseen. Kaiken arjen härdellin keskellä 7-vuoden malttamaton odotus kruunautui aurinkoisena pakkaspäivänä.

Että voi tätä onnea ja autuutta.. Ja pah, eihän tämä arki pelkkää autuutta ole - mutta tasaisesti vuoristorataa sen kaikkine ylä- ja alamäkineen. Meidänlaista arkea, sopivasti haasteita ja vastoinkäymisiä, hyviä asioita sekä kokemuksia unohtamatta.

Eli lyhyesti sanottuna, elossa ollaan!

Ystävänpäivä

"Ystävät ovat kuin tähtiä,

aina olemassa vaikkei niitä näkisi!"

Pitää paikkansa. Edelleen, melkein kolmekymppisenä, itseltäni puuttuu se sydänystävä. Ystävä, jolle voi aina tarvittaessa soittaa. Ystävä, jonka luokse voi mennä kylään lähes milloin vain. Ystävä, jonka kanssa voi jakaa niin ilot kuin surut.

Onneksi on kuitenkin ystäviä, joiden kanssa voi aina jatkaa puhumista siitä, mihin viimeksi jäätiin - vaikka aikaa näkemisen välillä olisi vierähtänyt vuosi tai kaksi.

Ystäviä, joiden olemassaolon tietää, vaikkei heitä näkisi pitkiin aikoihin. Ystäviä, joihin voi luottaa.

Onneksi on oma mies, joka on yksi sydänystävä. Tärkein ja läheisin. Ilojen ja surujen jakaja. Ipanoiden isä. Rakkaus.

Muistakaa ystäviänne, muulloinkin kuin ystäväpäivänä ❤

Vuorokausi kuopuksen seurassa

Erikoinen viikonloppu. Vapaapäiviä kolme kappaletta. Mies reissussa. Esikoinen (neiti) ensimmäistä kertaa yökylässä sukulaisilla. Minä ja kuopus (jäpikkä) vuorokauden verran aivan kahdestaan. Outoa. Rauhaisaa. Ihanaa.

Jäpikkä on ollut aina loistotyyppi! Se ei kuitenkaan näin kaksistaan ollessa riehu joka kolmas sekunti saati ole kiusanteossa joka viides sekunti. Vaan jaksaa keskittyä yhteen puuhaan huomattavasti kauemmin, kuin mitä koko perheen ollessa koossa. Auttaa mielellään ruoan teossa (sitä tekee muutenkin), mutta vieläpä erityisen innokkaana. Tulee paljon syliin, halii ja suukottelee (omasta tahdostaan ja pyynnöstä). Jos astuu äidin varpaiden päälle, pyytää heti anteeksi (ja saa anteeksi). Suostuu reippaana potalle (yrittää ainakin). Kaikki äidin tekemisehdotukset kelpaavat. Ulos lähtiessä pukee itse niin pitkälle, kuin parhaiten onnistuu (apua lähinnä pipon nauhojen solmimisessa, vetoketjun loppuun vetämisessä ja lahkeet kenkien päälle).

Eniten varmasti arjesta poikkeavaa on ollut se, että vuorokauden aikana jäpikkä ei itkenyt kertaakaan. Minkään kanssa ei hermostunut lainkaan. Oma olokin tuntui paljon levänneemmältä, kun on saanut olla hampaita kiristelemättä. Eikä ole tarvinnut toimia kertaakaan erotuomarina ja täten voinut jättää myös ne kymmeneen laskemiset väliin.

Mutta kyllä me niitä kahta muuta jo kaivataan! ❤