Kihlautuminen

Menimme siis kihloihin joulukuun alussa. Olin odottanut kosintaa jo jonkun aikaa, mutta sitä ei vaan kuulunut. Mies oli noin vuosi sitten sitä mieltä, että meillä on jo kaikkea yhteistä, kuten omakotitalo, autot ja vauvakin tulossa. Okei - ymmärsin kyllä, mutta silti jäin kaipaamaan sitä sormusta nimettömääni! Joten veronpalautusten tultua marssin kultaliikkeeseen ja ostin meille kihlasormukset. Kotona kosaisin saman päivän aikana ja mies suostui! Tosin sanoen, että "ethän sitten ala järjestämään häitä heti ensi kesälle". No en tietenkään. Mutta jotenkin tuo häähullutus vaan kantautuu kaikkialta korviini ja tvkin on täynnä morsiuspukujen metsästäjiä. Salaa saatan aloittaa pienen suunnittelun.. Eikai siitä mitä haittaakaan ole?!

Me emme siis kummatkaan kuulu kirkkoon, joten kirkkohäät saamme unohtaa. Aiemmin puhuimme miehen kanssa tästä aiheesta ja kerran kävimme tutkailemassakin "ihan huvikseen" kotikuntamme kirkkoa. Olisimme sen kyllä kelpuuttaneet mukaan vihkipaikaksemme. Osittain varmaan tästä kirkottomasta syystä johtuen, tulevat hääjuhlamme luultavasti olemaan pienimuotoisemmat karkelot. Joissa pääasiana juhlissa tulee olemaan hyvä tunnelma sekä hyvä ruoka läheisten ihmistemme kanssa. Ellemme nyt jostakin syystä päätä tyytyä pelkkään maistraattivihkimiseen ja unohtaa juhlallisuudet.

Kovasti haluaisin jo naimisiin, jotta saisin mieheni sukunimen. Joka päihittää mennen tullen omani ja josta en koskaan ole pitänyt enkä tule varmasti pitämäänkään. Haluaisin, että meillä kaikilla kolmella olisi sama sukunimi. Olemme kyllä jo nyt perhe, mutta kahdella eri sukunimellä. Tyttäremme sai sukunimeksensä mieheni sukunimen, koska en halunnut käyttää omaanikaan. Vaikka ajattelinkin, että olisimme pitäneet tytöllä minun sukunimeni ja naimisiin mennessä olisimme molemmat vaihtaneet miehen sukunimeen. Kokonimikin olisi kyllä sopinut molempien sukunimien kanssa, mutta tein kuitenkin tälläisen päätöksen. Miehelle sillä ei ollut väliä. Miehen suvulle kylläkin. Joulukorteissakin luki suurimaksi osaksi "*miehen sukunimi* perheelle".

Toisaalta haluaisin hienon häämekon. Todellisuudessa kaikki yllä olevan kuvan tyyliset mekot saan myös unohtaa. Ne eivät vain sopisi meikäläisen puettavaksi. En ole liian pitkä, enkä liian hoikkakaan. Saatika, kun yläkroppaa on tatuoitu. Että jos joku "hääkolttu" täytyy ostaa, niin tulee sen olla sievä, mutta yksinkertainen.

Kuvat Googlesta.

Kaikkein ihaninta olisi, että tyttäremme olisi jo sen verran isompi, että osaisi kävellä ja muistaisikin vielä tulevaisuudessa jotakin juhlistamme. Mutta siihen menee liian kauan. Ja niin kauan en malta odottaa :)


- Ann